Part 3

Nyt, kun Harmaa Kitta oli kuollut aikoja sitten, niin ei tainnut enää olla vaarallista, vaikka olisi käynytkin saaressa, mutta veneen omistaja varoitti heitä sittenkin. Edellisenä keväänä hän oli yhdessä parin muun miehen kanssa kulkenut saaren poikki, ja eikö vain eräs heistä pudonnutkin kallionhalkeamaan ja taittanut jalkansa, ennenkuin he pääsivät sieltä pois.

Tämän johdosta tuntui saari retkeilijöiden mielestä vieläkin houkuttelevammalta. He ikävöivät vain päästäkseen Harmaaseen saareen.

Vene luovi pientä saarta kohti, se laski kallioseinämän suojaan. Laivuri etsi sopivaa maihinnousupaikkaa.

Samassa pieni Anna Lagerlöf nykäisi äitiään hihasta.

»Äiti», sanoi hän, »Selma itkee!»

Ja se olikin totta. Sairas tyttö istui ja itki. Hän ei ollut pelännyt koko matkalla, ei ennenkuin juuri nyt. Hänestä oli vain hauska päästä Harmaaseen saareen, samoinkuin toisistakin, mutta nyt, kun he olivat laskeneet kallion suojaan, näytti saari kovin synkältä ja kammottavalta. Ei hän muun vuoksi itkenyt. Kallioseinä vain peloitti häntä.

Toiset kysyivät, miksi hän itki, mutta hän ei tahtonut vastata. Mahdotontahan hänen oli sanoa, että hän pelkäsi kalliota.

Hänet jätettiin pian rauhaan, sillä laivuri oli löytänyt sopivan maihinnousupaikan, ja ajatukset kääntyivät muualle.

Samassa kuin vene törmäsi rantaan, nousi maisteri, filipstadilainen Lundström pystyyn ja hyppäsi maihin touvi mukanaan. Mutta aivankuin jokin näkymätön olento olisi seisonut rannassa ja työntänyt häntä rintaan, hän horjahti taaksepäin ja vieri paadelta suoraan mereen.

Siitä syntyi ääretön hämmästys ja kauhu ja huuto, mutta kauan sitä ei kuitenkaan kestänyt. Laivuri ojentautui nopsasti veneen reunan yli kuin kaloja pyytävä lokki, sai kiinni takinkauluksesta ja veti pitkän maisterin ylös vedestä, läpimärkänä, mutta vioittumattomana.

Kaikki kauhistuivat tietenkin tuollaista kauhunnäkyä, kun mies syöksyi suoraa päätä syvyyteen. Vaikka vaara oli voitettu, niin ei entinen kevyt mieliala voinut sittenkään palata.

Maisteri Lundström itse ehdotti, että koko seura nousisi maihin, mutta lainaisi hänelle veneen, jotta hän voisi palata Strömstadiin vaihtamaan vaatteita. Eihän sinne ollut pitkä matka, ja vene voisi palata takaisin hakemaan heitä milloin he vain halusivat.

Mutta he eivät tahtoneet suostua siihen. He olivat saaneet kyllikseen Harmaasta saaresta. Ei kenenkään mieli tehnyt nousta maihin liukkaille paasille eikä kiivetä uhkaavia kallioseinämiä ylös.

Purjehdittiin siis takaisin Strömstadiin, ja jokainen tuumi mielessään, voisikohan noissa vanhoissa jutuissa sittenkin olla jotain perää. Eikö ollut omituista, että onnettomuuden piti tapahtua juuri siellä? He olivat käyneet melkein jokaisessa saaressa Strömstadin saaristossa, eikä koskaan ollut mitään onnettomuutta sattunut.

»Minusta tuntui niin kaamealta, kun lapsi alkoi itkeä», sanoi toinen Tobiaesenin mamselleista. »Silloin aavistin, että jotakin tulisi tapahtumaan.»

»Niin, mitä luutnantti Lagerlöf sanoo tästä?» kysyi toinen sisar kääntyen hänen puoleensa.

»Mitäkö minä sanon?» sanoi hän. »Minä sanon, että olihan se aivan luonnollista, kun lähetimme maihin tuollaisen koulupapin. Ei hän ole Harmaan Kitan miehiä.»

»Luutnantti tarkoittaa», sanoi mamselli Tobiaesen, »että jos olisimme lähettäneet jonkun toisen - - Jos luutnantti itse olisi hypännyt maihin, niin meidät olisi otettu paremmin vastaan?»

»Helkkari, sitä minä juuri tarkoitan», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hyvänen aika, miten he nauroivat! Synkkä mieliala, joka oli vallinnut veneessä, oli kuin poispuhallettu. Ja he kuvailivat mielessään luutnantti Lagerlöfin ja Harmaan Kitan kohtaamista.

Tiesihän sen luutnantti itsekin, että hän oli vastustamaton.

Hyvänen aika, miten he nauroivatkaan!

Paratiisilintu.

He asuivat pienen pienessä talossa aivan Karlsgatan alkupäässä ja viihtyivät siellä niin erinomaisesti, että luutnantti Lagerlöf ja lapset päättivät nimittää sitä Pikku Mårbackaksi. Se oli korkein kunnianimi, mikä koskaan olisi voinut tulla jonkun vieraan kaupunkitalon osaksi.

Pienen talon edustalla oli puutarha säleaitauksen ympäröimänä, puutarhan tuuheiden puiden alla he söivät aamiaisensa ja iltasensa, joka valmistettiin kotona. Talon takana oli toinen pieni maapalsta perunamaineen ja sen takana, aivan jyrkän vuoren juurella, oli mökki, joka ei ollut paljoa suurempi »Uddeholmin» hyttiä. Siinä asui heidän emäntänsä, kapteeninrouva Bergström.

He olivat päässeet selville siitä, että kapteeninrouva asui talvisin itse suuremmassa rakennuksessa, mutta kesäisin hän vuokrasi sen kylpyvieraille ja muutti pieneen hyttiinsä. Siellä hän istui aamusta iltaan suurien kukkivien oleanderiensa keskellä, ja kaikki pöydät ja hyllyt olivat täynnä merkillisiä esineitä, jotka kapteeni Bergström oli tuonut mukanaan vieraista maista.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa läksivät kahvikesteihin ystäviensä luo ja luutnantti Lagerlöf oli merellä pyytämässä makrilleja, ja Anna oli lähtenyt sokerileipurin tyttärien luo ja Johan ravustamaan, otti Mäki-Kaisa pienen tyttönsä käsivarrelleen ja läksi rouva Bergströmin luo pieneen mökkiin.

Hän oli heidän erikoinen ystävänsä. Hänen luonaan oli yhtä hiljaista oleanderipuiden alla kuin isoäidin kulmasohvassa Mårbackassa. Rouva Bergström ei osannut kertoa satuja, mutta hän näytti heille paljon kummallisia esineitä. Isoja näkinkenkiä, jotka humisivat ja kohisivat kummasti, kun painoi ne konnaa vasten, porsliiniukkoja, joilla oli pitkät palmikot ja pitkät viikset ja jotka olivat kotoisin aina Kiinasta saakka, ja kaksi suunnatonta kuorta, joista toinen oli kookospähkinän ja toinen kamelikurjen munan kuori.

Mäki-Kaisa ja rouva Bergström juttelivat useimmiten vakavista ja uskonnollisista asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt, mutta joskus he eksyivät yksinkertaisemmillekin aloille. Rouva Bergström kertoi miehestään ja hänen matkoistaan. He saivat kuulla, että hänellä oli suuri kaunis alus, nimeltä Jakob, ja että se parhaillaan oli matkalla S:t Ybesiin Portugaliin tuodakseen sieltä suolaa.

Mäki-Kaisa ihmetteli, miten rouva Bergström saattoi olla rauhallinen, vaikka tiesi miehensä purjehtivan hirvittävällä merellä. Mutta rouva Bergström vastasi, että oli Eräs, joka suojeli hänen miestään. Hän ei ollut sen enemmän huolissaan hänen puolestaan, olipa hän sitten matkoillaan tai kulki kotona Strömstadin kaduilla.

Heti sen jälkeen kiltti rouva Bergström kääntyi pikku tytön puoleen ja sanoi toivovansa, että hänen miehensä palaisi pian kotiin, sillä laivassa oli jotakin, mikä varmaankin huvittaisi lasta. Siellä oli paratiisilintu.

Lapsi innostui heti äärettömästi. »Mikä se on?» kysyi hän.

»Se on lintu, joka on kotoisin paratiisista», vastasi rouva Bergström.

»Onhan Selma kuullut isoäidin kertovan paratiisista», sanoi Mäki-Kaisa.

Aivan oikein, nyt hänkin muisti. Isoäiti oli kertonut hänelle paratiisista, ja hän oli kuvaillut mielessään, että se oli samanlainen kuin pieni ruusutarha Mårbackan läntisen päädyn edustalla. Samalla hän tiesi, että paratiisi oli jonkinlaisessa yhteydessä Jumalan kanssa, ja miten olikaan, hän sai sen käsityksen, että juuri paratiisilintu suojeli rouva Bergströmin miestä, niin että rouva saattoi olla aivan rauhallinen, olipa mies laivassaan merellä tai kotona Strömstadissa.

Kovin kernaasti Selma halusi tavata tuota lintua. Ehkäpä se voisi auttaa häntäkin. Kaikki ihmisethän säälivät niin kovin hänen isäänsä ja äitiään siksi, ettei Selma ollut terve. Tämän kalliin matkankin he olivat kustantaneet hänen tähtensä!

Hän olisi kovin kernaasti tahtonut kysyä Mäki-Kaisalta tai rouva Bergströmiltä, uskoivatko he, että paratiisilintu tahtoisi auttaa häntä, mutta hän oli liian ujo. Hän pelkäsi heidän nauravan hänelle.

Mutta hän ei unohtanut tuota keskustelua. Joka päivä hän toivoi, että Jakob palaisi, jotta paratiisilintu voisi lentää maihin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin hän saikin kuulla, että Jakob todellakin oli saapunut.

Olipa se suuri ilo, mutta hän ei ilmaissut sitä kellekään. Koko asia tuntui hänestä kovin juhlalliselta. Hän muisti, miten vakava isoäiti oli ollut puhuessaan Aatamista ja Eevasta. Hän ei tahtonut kertoa Johanille ja Annalle, että laivassa oli paratiisista tullut lintu ja että hän aikoi pyytää sitä parantamaan hänen jalkansa. Ei, ei edes Mäki-Kaisallekaan hän tahtonut sitä ilmaista.

Omituista, ettei lintu näyttäytynyt. Joka kerta, kun hän tuli rouva Bergströmin luo, toivoi hän, että lintu istuisi oleanderipuussa laulamassa, mutta sitä ei vain näkynyt.

Hän tiedusteli sitä Mäki-Kaisalta, mutta Mäki-Kaisa luuli, että lintu oli jäänyt laivaan.

»Mutta pian Selma saa sen nähdä», sanoi hän. »Luutnantti sanoi, että huomenna me pääsemme kaikki laivaan.»

Mäki-Kaisa oli todellakin oikeassa. Tuskin kapteeni Bergström oli ennättänyt olla päivääkään kotona, ennenkuin hänestä ja luutnantti Lagerlöfistä tuli erinomaiset ystävät. Luutnantti oli käynyt monta kertaa laivassa, ja laiva miellytti häntä suuresti. Nyt piti koko perheen päästä katsomaan, miten hauskaa siellä oli.

Kun he läksivät kotoa, niin tuskinpa kukaan heistä oli oikein selvitellyt itselleen millainen tuo matka oikeastaan oli oleva. Pieni sairas tyttö ainakin luuli laivan olevan satamalaiturin kyljessä samoin kuin suuret höyrylaivatkin.

Mutta niin ei ollut laita. Se oli ankkuroituna kaukana ulapalla, ja heidän täytyi soutaa sinne veneellä. Ja omituista oli huomata, että mitä lähemmäksi he tulivat, sitä korkeammaksi Jakob kasvoi. Pian se oli korkea kuin vuori, ja näytti aivan mahdottomalta, että he, jotka istuivat pienessä soutuveneessä, voisivat kiivetä sen kannelle.

Lovisa-täti sanoikin varsin pian, että jos tarkoituksena oli mennä tuohon korkeaan alukseen, niin hän ei voisi seurata mukana.

»Odotahan vain hiukan, Lovisa!» sanoi luutnantti. »Saatpa nähdä, että se käy paremmin kuin mitä luulet.»

Mutta mamselli Lagerlöf väitti, että yhtä hyvin hän voisi koettaa kiivetä lipputankoon. Hänestä oli parasta heti kääntyä takaisin.

Sekä rouva Lagerlöf että Mäki-Kaisa olivat samaa mieltä kuin hänkin ja äänestivät takaisinpaluuta.

Mutta luutnantti Lagerlöf oli itsepäinen ja piti oman päänsä. Kyllä he pääsisivät laivaan, siitä ei ollut pelkoa. Ehkäpä heille ei tarjoutuisi koskaan enää tilaisuutta nähdä kauppalaivaa, eikä heidän pitäisi olla käyttämättä sitä hyväkseen.

»Niin, jos me pääsemme kannelle, niin emme pääse koskaan enää alas sieltä», sanoi Lovisa-täti.

Kesken kaikkea heitä vastaan tuli vene, joka oli lastattu täyteen säkkejä.

»Näetkö tuota venettä?» sanoi luutnantti Lagerlöf sisarelleen. »Tiedätkö mitä säkeissä on?»

»En, rakas Gustav, mitenkä voisin sitä tietää?» sanoi mamselli Lagerlöf.

»Ne ovat suolasäkkejä, jotka Jakob on tuonut mukanaan», selitti hänen veljensä. »Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta kun ne ovat voineet päästä alas laivasta, niin kai se sinultakin onnistuu.»

»Mutta pukeutuisitpa kerran krinoliiniin ja pitkiin hameisiin, niin sinunkin rohkeutesi lannistuisi hiukan», sanoi mamselli Lovisa.

Siten he näykkivät toisiaan koko matkan. Pikku tyttö, joka tahtoi niin kernaasti nähdä paratiisilinnun, toivoi kaikesta sydämestään, että isä saisi taivutetuksi Lovisa-tädin sekä kaikki muutkin tulemaan laivaan, mutta hänestäkin se tuntui mahdottomalta.

He laskivat joka tapauksessa köysiportaiden viereen, ja pari Jakobin merimiestä hyppäsi veneeseen auttamaan heitä. Ensimmäinen, jonka he saivat käsiinsä, oli pieni sairas tyttö. Toinen merimiehistä ojensi hänet toverilleen, joka kantoi hänet portaita ylös, vai mitkä ne olivatkaan nimeltään, ja laski hänet Jakobin kannelle. Sinne hän jätti hänet kiirehtien auttamaan toisia vieraita, ja siinä tyttö seisoi nyt yksiksensä.

Hän pelästyi, sillä hän seisoi aivan kapealla reunalla. Hänen edessään avautui suuri, ammottava aukko, ja syvällä sen pohjalla oli jotakin lumivalkoista, jota parhaillaan lastattiin säkkeihin.

Hän seisoi varsin kauan yksikseen. Varmaankin laivaan kiipeämistä oli kohdannut kova vastarinta alhaalla veneessä. Ei ketään näkynyt, ja kun tyttö oli ennättänyt hiukan tointua hämmästyksestään, alkoi hän tietenkin etsiä katseillaan paratiisilintua.

Hän katseli ylös touveihin ja taklaukseen. Hän oli ajatellut, että lintu olisi ainakin yhtä suuri kuin kalkkuna, jotta sitä ei olisi ollut kovin vaikea keksiä.

Mutta kun lintua ei näkynyt, kääntyi hän kapteeni Bergströmin kajuuttapojan puoleen, joka seisoi aivan lähellä, ja kysyi missä paratiisilintu oli.

»Tule mukaan, niin saat nähdä sen», sanoi poika. Hän ojensi kätensä tytölle, jotta tämä ei putoaisi lastiruumaan. Sitten hän kulki takaperin kajuutan portaita alas, ja tyttö seurasi häntä.

Alhaalla kajuutassa oli kovin hienoa. Huonekalut ja seinät olivat kiiltävää mahonkia, ja siellä oli todellakin paratiisilintu.

Se oli vieläkin ihmeellisempi kuin mitä tyttö oli kuvaillut mielessään. Se ei ollut elävä, mutta se seisoi siellä sittenkin kokonaisena ja hienona kaikkine höyhenineen.

Tyttö kiipesi tuolille ja siitä pöydälle. Ja siellä hän kävi istumaan paratiisilinnun viereen ja ihaili sen kauneutta. Kajuuttavahti seisoi vieressä ja näytti hänelle linnun pitkiä, vaaleita, riippuvia höyheniä. Sitten hän sanoi: »Katsohan, kyllä näkyy, että lintu on paratiisista kotoisin. Sillä ei ole jalkoja.»

Se sopi mainiosti siihen mielikuvaan, jonka tyttö oli luonut itselleen paratiisista, sillä eihän siellä tarvinnut kävellä, vaan saattoi tulla toimeen siivillä, ja hän tarkkasi lintua äärettömän hartaasti. Hän risti kätensä, aivankuin illalla rukoillessansa. Hän arvaili mielessään, tiesiköhän kajuuttapoika, että lintu suojeli kapteeni Bergströmiä, mutta kysyä hän ei rohjennut.

Hän olisi voinut istua siinä kaiken päivää suuren ihmetyksensä vallassa, mutta äänekkäät huudot, jotka kajahtivat kannelta, häiritsivät hänen rauhaansa. Kuului aivan siltä, kuin olisi huudettu: Selma, Selma!

Heti sen jälkeen he hyökkäsivät kiihkeinä kajuuttaan, luutnantti Lagerlöf ja Mäki-Kaisa, rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, kapteeni Bergström, Johan ja Anna. Heitä oli niin monta, että koko kajuutta täyttyi.

»Miten sinä olet tänne päässyt?» kysyivät he ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä.

Samassa tyttö itsekin tuli ajatelleeksi, että hän oli _kävellyt_ kannella, astunut portaita alas, tullut kajuuttaan kenenkään kantamatta häntä.

»Tulehan nyt lattialle», sanoivat he, »niin näemme, osaatko kävellä.»

Hän ryömi pöydältä tuolille ja tuolilta lattialle ja päästyään lattialle hän osasi sekä seisoa että kävellä.

Kuinka iloisia ja onnellisia he olivatkaan! Nythän matkan tarkoitus oli saavutettu, kallis yritys ei ollut mennyt hukkaan. Pikku lapsi ei jäänyt avuttomaksi, onnettomaksi rammaksi, vaan hänestä oli tuleva oikea ihminen.

Aikuiset seisoivat siinä kyyneleet silmissä sanoen, että Strömstadin mainiot kylvyt olivat saaneet parannuksen aikaan. He kehuivat ilmaa ja koko kaupunkia ja olivat niin onnellisia siitä, että he olivat lähteneet sinne.

Pikku tytöllä oli omat mietteensä. Hän ihmetteli kovin, olikohan paratiisilintu todellakin auttanut häntä. Tuo pieni värähteleväsiipinen ihmekö, joka oli kotoisin siitä maasta, jossa ei jalkoja kaivattu, sekö se oli opettanut häntä kävelemään täällä maan päällä, missä käveleminen oli niin tuiki tärkeätä?

Muistolahja.

He olivat lausuneet jäähyväiset rouva Bergströmille ja lähteneet Pikku-Mårbackasta. Lapset olivat pakanneet kallisarvoiset näkinkenkänsä, ja aikuiset lukinneet matkalaukkunsa. Nyt he olivat menossa laivaan, jonka piti kuljettaa heidät pois Strömstadista.

Paljon ihmisiä seisoi rantasillalla. Siellä ei ollut vain kapteeni Bergström ja hänen miehistönsä ja 48 muita tuttuja kylpyvieraita, vaan paljon, paljon toisiakin.

»Luulenpa että kaikki kaupungin luotsit ja meri kapteenit ja kalastajat ovat saapuneet paikalle» sanoi yksi herroista, joka oli usein purjehtinut heidän kanssansa.

»Niin, ja kaikki kylvettäjät ja kalankaupustelijat vielä lisäksi», huomautti toinen.

»He ovat tulleet tänne sanomaan hyvästit Gustaville», sanoi rouva Lagerlöf. »Hän hieroo tuttavuutta kaikkien ihmisten kanssa.»

Luutnantti Lagerlöfin piti sanoa hyvästi niin monelle, että hän oli vähällä jäädä pois laivasta. Kaikkia tiesivät hänen tulleen Strömstadiin saamaan parannusta pienelle lapselleen, joka ei voinut kävellä, ja he tahtoivat nyt onnitella häntä.

»Onpa hauska nähdä, herra luutnantti, että pikku tyttö seisoo kannella toisten lasten rinnalla», sanoi eräs kalastaja.

»Sinun valkoturskasi, Olavi, hänet varmaankin paransi», sanoi luutnantti reippaasti.

»Niin, valkoturska on hyvää ruokaa», vastasi ukko.

Luutnantti oli jo kääntynyt kylvettäjien puoleen, jotka seisoivat yhdessä joukossa.

»Suurkiitos!» sanoi hän »Teilläkin on osanne hyvässä tuloksessa.»

»Sinun pitää jo tulla laivaan, Gustav», huusi rouva Lagerlöf kannelta. »On jo soitettu kolmas kerta.»

Viimeisessä hetkessä kiipesi kaksi pientä hienosti puettua tyttöä rantaporrasta myöten laivaan. He kiiruhtivat Lagerlöfin pikku tyttöjen luo, niiasivat, tarjosivat heille kättä, toivottivat onnellista matkaa, antoivat kullekin pienen käärön ja juoksivat taas rantaan.

Ne olivat molemmat sokerileipurin tytöt, joiden kanssa Anna oli seurustellut koko kesän, pieni, sairas tyttö tuskin tunsi heitä. Hän tuli kovin liikutetuksi, kun he antoivat hänellekin jäähyväislahjan.

Kun hän avasi paperin, näki hän jotain hyvin kaunista: punaisen silkkinauhan, johon oli liimattu kiinni paperikanavapalanen, ja kanavalle oli ommeltu mustalla silkillä muutamia kirjaimia. »Se on kirjanmerkki», sanoi Mäki-Kaisa, »sen voit panna virsikirjan väliin.»

»Siinä on _Muisto_», sanoi hänen äitinsä. »Se tarkoittaa sitä, ettei sinun pidä koskaan unohtaa sitä pientä tyttöä, joka on ommellut sen sinulle.»

Punainen silkkinauha pahvikanavapalasineen ja mustine silkkikirjaimineen joutui myöhemmin vuosikausiksi hänen virsikirjansa väliin. Ja kun hän sunnuntaisin avasi sen kirkossa ja näki kirjanmerkin, kulkivat hänen ajatuksensa itsestään noihin kaukaisiin aikoihin.

Hän tunsi merenrannan tuoksua, hän näki veneitä ja merimiehiä, ei niin paljon itse merta, mutta kaikenlaisia näkinkengän kuoria, maneetteja, rapuja, meritähtiä, turskia ja makrilleja.

Ja sitten sukelsi vaaleanpunainen pieni talo Karlsgatan varrella unohduksista esiin. Hän näki paratiisilinnun, kapteeninrouva Bergströmin, Jakobin, Harmaan saaren, Itäisen Satamakadun, höyrylaiva Uddeholmin ja kolme hevosta, jotka vetivät suuria kuomuvaunuja.

Lopulta hän näki myöskin, miten vaunut ajoivat suurelle, vihreälle nurmikolle, joka oli matalien, punaisten rakennusten ja valkean aitauksen ympäröimä. Ne pysähtyivät pitkän, punaisen asuinrakennuksen eteen, jossa oli pienet ikkunaruudut ja pieni kuisti, ja hän kuuli kaikkien, jotka istuivat vaunuissa, huutavan yhteen ääneen: »Jumalan kiitos, nyt olemme taas kotona!»

Kaikki muut tiesivät, että he olivat taas Mårbackassa, paitsi hän. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tiennyt, mikä paikka se oli. Hän muisti kylläkin kotinsa, mutta ei ollut koskaan ennen nähnyt, millaista siellä oli.

Kuistilla seisoi pieni, koukkuselkäinen, valkotukkainen, kaunis eukko puettuna raitaiseen hameeseen ja mustaan röijyyn. Se oli isoäiti. Hänetkin hän muisti hyvin, mutta ei lainkaan tiennyt, että hän oli sen näköinen. Ja samoin oli laita Daniel-veikon ja vauvan ja emännöitsijän ja Otellon. Ne olivat kaikki hänelle uusia. Hän muisti heidät, mutta ei ollut koskaan ennen todella nähnyt heitä.

Hänet vietiin isoäidin luo ja hän sai näyttää, että osasi kävellä. Myöhemmin kun hän Itäisen Ämtervikin kirkossa istui kumartuneena kirjanmerkkinsä ylitse, tuumi hän, ettei hän ollut oppinut ainoastaan kävelemään Strömstadin matkallaan. Hän oli myös oppinut näkemään.

Tätä matkaa hän sai kiittää siitä, että hän tiesi, miltä hänen lähimmät omaisensa näyttivät heidän ollessaan vielä parhaissa voimissaan ja iloitessaan elämästä. Jollei sitä olisi ollut, niin olisivat kaikki senaikuiset muistot hälvenneet hänen mielestään.

Mutta pienen punaisen nauhan avulla ne pysyivät hengissä. »Älä anna kaiken sen peittyä unhotuksen varjoon!» sanoi se hänelle. »Älä unohda vanhempiasi, jotka niin hartaasti toivoivat, että heidän pikku lapsensa tulisi terveeksi ja oikeaksi ihmiseksi eivätkä tyytyneet, ennenkuin keksivät hänelle parannusta! Älä unohda Mäki-Kaisaa ja hänen suurta rakkauttansa ja kärsivällisyyttänsä, älä unohda kaikkea sitä kauhua sekä maalla että merellä, jota hän sinun tähtesi sai kestää!»

VANHAN EMÄNNÖITSIJÄN KERTOMUKSIA.

Isoäiti.

Strömstadin matkan jälkeisenä vuonna kohtasi Mårbackan pieniä lapsia suuri suru.

Silloin heidän isoäitinsä kuoli. Siihen saakka hän oli joka päivä istunut makuukamarin nurkkasohvassa ja kertonut satuja ja laulanut lauluja.

Pikku lapset eivät voineet muistaa mitään muuta kuin että hän oli kertonut satuja ja laulanut yhtä mittaa aamusta iltaan ja että he olivat istuneet vieressä ja kuunnelleet. Se oli ollut ihanaa elämää. Ei muilla lapsilla ollut sinnepäinkään niinkuin heillä.

Mistä heidän isoäitinsä oli oppinut satunsa ja laulunsa, sitä he eivät tienneet, mutta hän uskoi itse joka sanan, jonka kertoi. Kun hän oli kertonut jotakin oikein merkillistä, oli hänellä tapana katsoa pikku lapsia syvälle silmiin ja sanoa heille kaikkein vakuuttavimmalla äänensävyllä: »Kaikki tämä on yhtä totta kuin että minä näen teidät ja te minut.»

Eräänä aamuna, kun lapset olivat tulleet alas aamiaiselle, ei heitä päästetty kyökkikamariin toivottamaan hyvää huomenta isoäidille, niinkuin heillä oli tapana tehdä, sillä isoäiti oli sairas. Sitten oli makuukamarin nurkkasohva ollut tyhjä koko päivän, eivätkä lapset voineet käsittää, miten saada pitkät tunnit kulumaan.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin pikku lapsille, että heidän isoäitinsä oli kuollut. Ja kun hän makasi käärinliinoissaan arkussa, vietiin heidät hänen luokseen suutelemaan häntä kädelle. Heitä peloitti sitä tehdä, mutta sitten joku sanoi, että he nyt viimeistä kertaa saattoivat kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän oli heille tuottanut.

Sitten koitti päivä, jolloin laulut ja sadut läksivät pois talosta suljettuina pitkään, mustaan arkkuun, eivätkä palanneet enää koskaan takaisin.

Se oli raskaan kaipauksen aikaa pikku lapsille. Tuntui siltä, kuin ovi olisi sulkeutunut kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa he aikaisemmin olivat saaneet vapaasti kulkea. Eikä kukaan osannut enää avata sitä ovea.

Vähitellen he oppivat leikkimään nukeilla ja leluilla niinkuin muutkin lapset, ja silloin saattoi näyttää siltä, kuin he eivät enää olisi kaivanneet isoäitiänsä tai edes muistaneetkaan häntä. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, vaan hän eli alituisesti heidän sydämissään. Eivätkä he koskaan väsyneet kuuntelemasta kaikkia niitä pikku kertomuksia, joita vanha emännöitsijä kertoi heidän isoäidistään. He kätkivät ne sydämeensä ja säilyttivät niitä kuin aarteita, joita eivät tahtoneet koskaan hävittää.

Lepokivimäen kummitus.

Vanhan emännöitsijän tapana oli sanoa, ettei siitä ollut niinkään pitkä aika, kuin Mårbacka oli joutunut viljelyksen alaiseksi ja saanut vakituiset asukkaansa, sillä vanha rouva oli kertonut, että hänen nuorena ollessaan monet muistivat vielä, että Mårbacka oli ollut kesäsäteri vanhojen talonpoikaistalojen maalla, jotka sijaitsivat laakson länsipuolella, lähempänä Fryken-järveä.

Mutta vanha rouva oli arvellut, että olisi turha vaiva koettaa tutkia, milloin maailmassa ensimmäinen karjalauma oli ajettu sinne laitumelle ja ensimmäinen karjamaja pystytetty. Sillä karjapaimenet voivat pysytellä samoilla seuduin tuhansia vuosia jättämättä mitään jälkiä. Paljon ei Mårbackassakaan ollut säilynyt heidän ajoiltansa.

Itse Mårbackan nimen vanha rouva luuli kuitenkin olevan peräisin karjapaimenten ajoilta asti ja että he siten olivat nimittäneet mäkistä hiekkanummea, joka oli Åsbergin alapuolella, missä heidän hevosensa ja muu karjansa olivat myös tallanneet sinne tiet.