Part 2

Vaunuissa istuivat rouva Louise Lagerlöf ja mamselli Lovisa Lagerlöf takaistuimella ja Johan ja Anna edessä. Monta vertaa hauskempi oli kuskipukilla istuen katsella hevosia, kuin olla suljetun kuomun alla, ja Johan olisikin kernaasti tahtonut ajaa kuskin vieressä, mutta rouva Lagerlöf oli sanonut, ettei Mäki-Kaisa mitenkään voinut istua puristuksissa etuistuimella, ja Selman piti tietysti saada olla siellä, missä Mäki-Kaisakin. Luutnantti Lagerlöf oli myöskin matkassa, mutta hän ajoi edeltä pienillä yhdenistuttavilla rattailla.

Vuosi oli nyt kulunut siitä, kun pikku tytön jalka oli tullut kipeäksi, eikä hän vieläkään voinut seisoa sillä. Nyt oli määrä oikein vakavasti yrittää kivun poistamista ja lähteä hänen kanssaan länsirannikolle. Hän oli ainoa sairas koko matkaseurueessa, mutta saattoivathan kylvyt olla hyödyksi heille kaikillekin.

Miten olikaan, niin pikku tyttö oli kokonaan unohtanut kipunsa istuessaan kuskipukilla. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ja Mäki-Kaisa matkustivat nyt yhdessä ja että pienokainen oli jätetty kotiin. Ja nyt hän toivoi, että entiset onnenpäivät, joita hän ei koskaan voinut unohtaa, palaisivat jälleen.

Hän painautui lujasti Mäki-Kaisaa vasten, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kysyi häneltä kerran toisensa jälkeen, eikö Kaisa iloinnut, kun he kaksi saivat nyt häiritsemättä olla yhdessä.

Mäki-Kaisa ei vastannut montakaan sanaa, mutta siihen tyttö ei kiinnittänyt huomiota. Mäki-Kaisa ei ollut koskaan ollut erikoisen puhelias.

Suuri Karlstadiin vievä maantie oli siihen aikaan, samoinkuin vielä nykyäänkin, hyvin mäkinen. Siinä oli mutkainen Bävikin mäki ja Gunnarsbyn mäki, joka oli puolen penikulman pituinen, ja Sundgärdin mäki, joka oli aivan äkkijyrkkä, ja Klevan mäki, joka oli vaarallisin kaikista, sillä sen toisella sivulla aukeni pohjaton syvyys. Tuo tie oli niin mäkinen kuin olisi ajanut taivaan ja maan välillä. Luutnantti Lagerlöf oli valjastuttanut kolme hevosta vaunujen eteen, jotta matka sujuisi helpommin, mutta tähän järjestelmään olivat sekä hevoset että ajomies tottumattomat.

Jos mikä lisäsi pikku tytön iloa hänen saadessaan nyt pitää Mäki-Kaisan yksinään, niin riemastutti häntä se, että sai istua tämän rinnalla kuskipukilla ja katsella kolmea rajua hevosta, jotka vetivät raskaita vaunuja kuin pientä leikkikalua ikään ja karauttivat niin kovaa kyytiä käänteissä, että vaunut pyörähtelivät vain kahden pyörän varassa. Siinä oli alituista vaihtelua: väliin hevoset laahustivat jäykin jaloin mäkiä alas, väliin, kun tie pudotti kovin äkkijyrkkänä alaspäin, täytyi tallirenki Magnuksen kohota istualtaan ja piiskata voimainsa takaa hevosia saadakseen ne juoksuun, jotta korkeat vaunut eivät vierisi niiden päälle.

Keskellä tuollaista ihanaa alamäkeä kääntyi pikku tyttö jälleen Mäki-Kaisan puoleen.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun me kaksi saamme olla yksin? Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun ei vauva ole mukana?»

Ei nytkään tullut mitään vastausta, ja kun tyttö ihmeissään kääntyi, niin että saattoi nähdä lapsentytön kasvot, huomasi hän, että Mäki-Kaisa tuijotti kalpeana eteensä yhteenpuristetuin huulin ja lujasti pidellen kiinni kuskipukista.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen?» sanoi pienokainen. Mutta hän näki samalla, ettei Mäki-Kaisa ollut lainkaan iloinen, ja se oli hänelle niin suuri pettymys, että hän miltei purskahti itkuun.

Mutta nyt vihdoinkin Mäki-Kaisa vastasi:

»Ole vaiti, Selma! Ei saa puhua keskellä uhkaavaa vaaraa. En koskaan ole ollut tämän pahemmassa paikassa, ja jollei sinusta olisi kysymys, niin olisin aikoja sitten lähtenyt vaunuista ja palannut kotiin.»

Pienokainen istui ääneti ajatellen vastausta. Hän ei ollut siihen oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt koskaan ollessaan yhdessä Mäki-Kaisan kanssa. Hänen mielestään ei Mäki-Kaisankaan olisi pitänyt pelätä, kun hän oli hänen kanssaan. Sehän oli kaunista, ettei hän lähtenyt vaunusta ja mennyt kotiin, mutta olisi ollut vieläkin parempi, jos Mäki-Kaisa olisi iloinnut niin suuresti, ettei olisi tuntenut pelkoa.

Uddeholmin hytissä.

Mårbackan väki oli yhä matkalla. Mutta nyt he eivät istuneet enää suurissa kuomuvaunuissa, nyt he olivat kauniissa höyrylaivassa, joka oli nimeltään Uddeholm.

Koko päivän he olivat viipyneet Karlstadissa käyden sukulaisia tervehtimässä ja tehden ostoksia, mutta illan suussa he olivat ajaneet kaupungin ulkopuolelle ja odottaneet hyvän aikaa pitkällä sillalla, joka ulottui kauaksi suureen Vänern-järveen. Ja Mäki-Kaisa oli heti tullut levottomaksi, sillä järvi oli toisella puolella aivan rannaton, niin että hänestä näytti kuin tuolla kaukana olisi ollut maailman loppu.

Omituiselta näytti sekä hänen että toistenkin mielestä, kun kaunis valkoinen laiva sukelsi esiin rannattomalta selältä ja lähestyi siltaa ottaakseen heidät mukaansa.

Mäki-Kaisa oli seurannut toisten mukana nähdessään, että luutnantti ja rouva ja mamselli Lovisa ja Johan ja Anna epäröimättä astuivat rantaporrasta myöten laivaan. Hän tiesi, että luutnantti Lagerlöf oli siksi omantunnon tarkka mies, ettei hän tieten tahallaan syössyt pieniä lapsiaan hengenvaaraan, mutta miten sillä kohtaa kävisi, jossa maailma loppui, sitä hän ei voinut ymmärtää.

Kernaasti hän olisi jäänyt kannelle nähdäkseen, syöksyikö vesi suoraan syvyyteen vai minnekä se katosi, mutta niin pian kuin tuli pimeä, piti Mårbackan kaikkien naisten ja lasten mennä kannen alle. Heidät saatettiin pieneen komeroon, jota nimitettiin hytiksi, ja se oli niin pieni, ettei pienempää huonetta voinut ajatellakaan, ja siellä he asettuivat yösijoilleen.

Kapealla sohvalla, joka täytti koko pitkän seinän, makasi rouva Lagerlöf pukimissaan ja vastapäätä häntä samanlaisella sohvalla mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöfin yläpuolella makasi Johan jonkunmoisella hyllyllä, ja samanlaisella hyllyllä mamselli Lovisan yläpuolella oli Annan makuupaikka. Lattialla sohvien välissä makasi Mäki-Kaisa sairas tyttö vieressään, ja siten joka paikka oli sullottu niin täyteen, ettei ollut vähintäkään tilaa enää kenenkään istua, maata tai liikkua.

Valo oli sammutettu, ja kaikki olivat toivottaneet toisilleen hyvää yötä ja asettuneet levolle. Jonkun aikaa vallitsikin hytissä täysi hiljaisuus.

Mutta vähitellen lattia, jolla Mäki-Kaisa ja lapsi makasivat, alkoi kummallisesti keinua ylös ja alas, ja pienokainen vieri kuin pallo ensin rouva Lagerlöfin sohvaa vasten ja sitten takaisin taas Mäki-Kaisan luo. Se oli vain hauskaa, pikku tyttö ei ollut siitä millänsäkään. Hän vain ei voinut ymmärtää, miksikä lattia ei pysynyt alallaan.

Hetken kuluttua hän kuuli äidin ja Lovisa-tädin kuiskailevan keskenään.

»Taisin syödä liiaksi rasvaista lohta Sjöstedteillä», sanoi rouva Lagerlöf.

»Minun mielestäni he tarjosivat kovin sopimatonta ruokaa. Tiesiväthän he, että meidän oli määrä lähteä Vänernille», sanoi mamselli Lovisa.

»Niin, Vänern ei ole suopea», sanoi rouva Lagerlöf huoaten.

Mäki-Kaisakin alkoi kuiskata. »Kuulkaas, rouva», sanoi hän, »olemmeko nyt tulleet sille kohtaa, missä järvi loppuu ja vesi syöksyy alas syvyyteen?»

»Hyvä ystävä, ei järvi lopu koko yönä», vastasi rouva Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt, mitä Mäki-Kaisa tarkoitti.

Äänet vaikenivat, mutta hiljaista ei silti ollut. Lattia keinui ylös ja alas, ja pikku tyttö sai edelleen hauskasti kiikkua.

Nyt rouva Lagerlöf viritti tulitikulla tulta ja sytytti kynttilän. »Minun täytyy katsoa, pysyvätkö lapset paikoillaan hyllyillään», sanoi hän.

»Jumalan kiitos, että sytytit tulen!» sanoi Lovisa-täti. »Mahdotontahan täällä kuitenkin on nukkua.»

»Eikö rouva ja mamselli Lovisa huomaa, että me syöksymme yhä alaspäin ja alaspäin?» valitti Mäki-Kaisa. »Mitenkä me koskaan pääsemme ylös tästä syvyydestä? Miten me pääsemme takaisin kotiin?»

»Mitä ihmettä hän tarkoittaa?» sanoi mamselli Lovisa kälylleen.

»Hän väittää, että olemme tulleet maailman ääreen», sanoi rouva Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt siitä sen enempää.

Taaskin he makasivat ääneti, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pikku tyttö aavisti, että he pelkäsivät, mutta hänellä itsellään oli hyvä olla. Hän makasi aivankuin suuressa keinussa.

Mutta nyt joku tarttui ovenripaan. Punainen esirippu työntyi syrjään ja luutnantti Lagerlöf seisoi nauraen kynnyksellä ja kurkisti hyttiin.

»Mitä luulet, Gustav? Nouseeko myrsky?» kysyi rouva Lagerlöf nopeasti.

»Vai niin, te olette hereillä», sanoi luutnantti Lagerlöf. »Tuuli on hiukan yltynyt», myönsi hän rauhoittavalla äänellä. »Kapteeni kehoitti minua sanomaan teille, ettei tästä sen pahempaa tule kuin mitä jo on.»

»Mitä sinä teet?» kysyi Lovisa-täti. »Etkö pane maata?»

»Missä minä sinun mielestäsi voisin nukkua, rakas Lovisa?» sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hänen äänensä kuulosti niin hyväntahtoiselta ja leikilliseltä, kun hän katseli ympärilleen ja ikäänkuin etsi itselleen makuupaikkaa täyteen sullotusta hytistä, että kaikki purskahtivat nauruun. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, jotka äsken olivat olleet hiukan huolissaan ja tunteneet meritaudin oireita, nousivat istumaan penkeilleen voidakseen oikein nauraa, Johan ja Anna nauroivat hyllyillään, jotta he olivat tipahtaa alas, Mäki-Kaisa unohti, että hän pian oli joutuva siihen kamalaan paikkaan, missä järvi loppui, ja nauroi toisten mukana, ja pienokainen hänen vierellään oli pakahtua nauruun.

Luutnantti Lagerlöf ei nauranut usein, mutta hän seisoi hyvin tyytyväisen näköisenä ovenpielessä. Sen pitemmälle hän ei voinut päästä.

»Ei teillä näytä olevan mitään hätää», sanoi hän, kun he olivat hiukan rauhoittuneet. »Minä menen takaisin juttelemaan kapteenin kanssa.»

Ja hän toivotti heille hyvää yötä ja läksi tiehensä.

Hytissä tuntui jälleen levottomuutta ja meritaudin oireita, ja rouva Lagerlöf koetti taaskin turhaan rauhoittaa Mäki-Kaisaa, joka yhä edelleen pelkäsi heidän syöksyvän syvyyteen. Mutta pikku tyttö oli varmaan nukahtanut, sillä hän ei muistanut sen enempää yön tapahtumista.

Kultasepän puodissa.

Nyt olivat matkamiesten pahimmat vaivat voitetut. Nyt heidän ei tarvinnut enää pelätä kaatuvansa kumoon Karlstadin tiellä eikä tulla merikipeiksi Vänernillä, vaan he olivat onnellisesti saapuneet Göteborgiin. Täällä he olivatkin heittäneet kaikki huolet mielestään, ja kauniissa kesäilmassa he lähtivät katselemaan kaupunkia.

Heidän kulkiessaan Itäistä Satamakatua pitkin astui luutnantti Lagerlöf etunenässä keppi kädessä, hattu niskassa ja silmälasit nenällä. Hänen jäljessään kulki rouva Lagerlöf taluttaen Johania kädestä, ja hänen perässään mamselli Lovisa Annan kanssa, kaikkein viimeisenä astui Mäki-Kaisa kantaen Selmaa. Ja hän kantoi häntä käsivarrellaan, sillä hänestä ei ollut sopivaa retuuttaa häntä selässä, koska he nyt olivat kaupungissa.

Luutnantti Lagerlöfillä oli ruskea takki ja vaalea olkihattu. Rouva Lagerlöfillä ja mamselli Lovisalla oli päässä valkoiset panamahatut leveine, huojuvine lierineen ja hartioilla suuret aito-shaalit, jotka olivat käännetyt kolmikulmaksi ja miltei peittivät heidän leveät mustat silkkihameensa ja hienot samettiliivinsä valkoisine etumuksineen ja valkoisine kohokalvosimineen. Johanilla oli musta samettipusero ja samanlaiset housut, Annalla kovaksi tärkätty sinipilkullinen karttuunileninki sekä hattu, päivänvarjo ja krinoliini, ja Selmalla samanlainen sinipilkullinen kovaksi tärkätty karttuunipuku, mutta hänellä ei ollut hattua, vaan valkoinen, kotitekoinen hilkka päässä; päivänvarjoa ja krinoliiniä hänellä ei myöskään ollut.

Kesken kulkuaan luutnantti kääntyi taakseen ja tarkasteli naisiaan ja lapsiaan. Hän nyökkäsi päätään hymyillen, saattoi selvästi huomata, että hänestä oli hauska, kun he kaikki olivat hänen matkassaan. »Täällä te ette ole ennen käyneet paremmin kuin minäkään», sanoi hän, »katselkaamme siis tarkasti ympärillemme.»

Ja he astuivat katua eteenpäin, ja he katselivat taloja ja kanavia ja pikkusiltoja, vaunuja ja kävelijöitä, kylttejä ja katulyhtyjä, mutta kaikkein eniten he tietysti tarkastelivat puodinikkunoita.

Luutnantti Lagerlöf ei kiirehdittänyt heitä, päin vastoin. Hän halusi, että he katselivat ja nauttivat niin paljon kuin suinkin. »Täällä ei kukaan tunne meitä», hän sanoi. »Katselkaa niin kauan kuin mielenne tekee!»

Lovisa-mamselli tuli muotiliikkeen edustalle ja näki siellä hatun, joka oli koristettu valkeilla joutsenenuntuvilla ja vaaleanpunaisilla ruusunnupuilla, ja jäi sen eteen seisomaan pidellen Annaa kädestä. Ja silloin täytyi myös luutnantti Lagerlöfin ja rouva Lagerlöfin ja Johanin ja Mäki-Kaisan, joka kantoi Selmaa käsivarrellaan, pysähtyä untuvahatun eteen. Mamselli Lovisa ei ajatellut toisia, hän seisoi siinä kuin lumottuna, ja luutnantti nautti nähdessään, miten ihastunut hän oli. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä kuitenkin loppui.

»Et suinkaan sinä aio laittaa itsellesi tuollaista hattua, Lovisa?» sanoi hän. »Katsohan, se soveltuu parhaiten seitsentoistavuotiaalle.»

»Voihan silti vanhakin katsella kaunista», sanoi Lovisa-täti, joka oli jo jättänyt taakseen ensi nuoruutensa, vaikka hän yhä oli kaunis ja komea.

Mutta kun he olivat onnellisesti päässeet eroon untuvahatusta, tulivat he kultasepän puodin luo, ja nyt pysähtyi luutnantti Lagerlöf itse. Kun hän oli seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut sormuksia ja rannerenkaita ja hopealusikoita ja pikareja ja kaikkea muuta, mikä oli asetettu ikkunaan näytteille, alkoi hän ihastuksesta pikkuhiljaa noitua.

»Tänne me menemme sisään», sanoi hän.

»Mutta, Gustav», sanoi rouva Lagerlöf, »emmehän me nyt osta tuollaista tavaraa.»

Hän laski kätensä miehensä käsivarrelle ja koetti pidättää häntä, mutta luutnantti Lagerlöf oli jo avannut suuren lasioven ja oli menossa puotiin. Eivätkä toiset voineet muuta kuin seurata jäljessä, rouva Lagerlöf Johanin ja mamselli Lovisa Annan kanssa ja Mäki-Kaisa kantaen Selmaa käsivarrellaan.

Kun toiset ennättivät sisään, seisoi luutnantti Lagerlöf jo myymäpöydän luona ja keskusteli nuoren puotilaisen kanssa.

»Niin, en minä aio ostaa mitään», sanoi hän, »mutta ikkunassa oli niin paljon kauniita esineitä, että päätin tulla sisään ja pyytää saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mikä sisälläkin on.»

Nuori herra, jonka kanssa hän puhui, näytti hiukan huolestuneelta eikä tiennyt oikein mitä vastaisi. Ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa laskivat kumpikin kätensä luutnantin olkapäille ja koettivat saada hänet ulos puodista.

Silloin tuli kultaseppä itse sisähuoneista puotiin. Hän oli kai kuullut, että useita ihmisiä oli tullut sisään ja luuli saavansa tehdä hyvät kaupat. Hän asettui nuoren kauppa-apulaisen viereen, laski molemmat kämmenensä myymäpöydälle ja sanoi kohteliaasti:

»Mitä herrasväki haluaa?»

Luutnantti Lagerlöf selitti vielä uudestaan mitä hän tahtoi. Hän kysyi voisiko hän saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mitä puodissa oli, vaikkei hän voinutkaan ostaa mitään.

Kultaseppä käänsi hiukan päätään ja katsoi pää kallellaan luutnanttia.

»Herra on varmaan värmlantilainen?» sanoi hän.

»Värmlantilainen minä olen, hitto vieköön», sanoi luutnantti Lagerlöf, »mikäpä muukaan?»

Silloin kaikki, jotka olivat suuressa puodissa, rupesivat nauramaan. Kaikki kauppa-apulaiset ja konttoristit keräytyivät nauraen luutnantti Lagerlöfin ympärille, ja sisähuoneista tuli hienosti puettu nainen, joka oli kultasepän rouva, ja tahtoi hänkin tietää, mitä hauskaa puodissa oli.

Mutta rouva Lagerlöf ja mamselli Lagerlöf, he olivat niin hämillään, että he paljoa mieluimmin olisivat tuskissaan ja hädissään jopa tärisseet suurissa kuomuvaunuissa tai keinuneet myrskyn käsissä Vänernillä, kuin seisoneet tässä hienossa puodissa. Ja he yrittivät taas saada luutnantin pois sieltä.

»Tule pois, Gustav», sanoivat he. »Lähtekäämme kaikin mokomin pois täältä!»

»Ei, ei», sanoi kultaseppä hyvin kohteliaasti, »jääkää vain tänne! Me näytämme kernaasti mitä meillä on.»

Hän antoi määräyksensä kauppa-apulaisille, ja nämä avasivat kaappien ovet ja kiipesivät tikapuita myöten hyllyille ja ottivat alas kaikki tavarat, niin että pitkä myymäpöytä pian oli täynnään hopea- ja kultaesineitä. Mutta kultaseppä ja hänen rouvansa ottivat joka esineen käteensä, näyttivät niitä vieraille ja selittivät, mihin niitä oli käytettävä ja miten ne oli tehty.

Luutnantti Lagerlöf otti silmälasit nenältään ja hieroi niitä silkkinenäliinalla nähdäkseen paremmin. Hän kehui ja ihaili, otti käteensä raskaita hopeakannuja ja tarkasteli koristeita. »Näetkö, Lovisa?» sanoi hän. »Tämän vertaista ei ole Sunnen pappilassakaan.»

Toisen kerran hän piteli hopeatarjotinta aivan Mäki-Kaisan silmien edessä. »Åsbergin jättiläinen ei varmaankaan syö tämän hienommalta lautaselta, Kaisa», sanoi hän.

Kaikki puotiherrat tirskuivat ja naureskelivat ja pitivät heitä pilkkanaan. Kultaseppä itse ja hänen rouvansa näyttivät hekin iloisilta, mutta toisella tavalla. He olivat ystävällisiä, sillä luutnantti Lagerlöf miellytti heitä. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin he saivat tietää hänen nimensä ja kenen seurassa hän oli, ja että hän oli matkalla Strömstadiin saadakseen parannusta lapselleen, jolla oli lanteissa vika, niin ettei hän voinut kävellä.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa näkivät, että kaikki kävi hyvin, rauhoittuivat he ja ihailivat hekin kauniita esineitä. Rouva Lagerlöf tuli kovin hyvilleen nähdessään hopealusikoissa saman vanhan mallin, mikä heillä oli ollut hänen lapsuudenkodissaan, ja mamselli Lovisa ihastui yhtä suuresti sokerirasiaan kuin äsken untuvahattuun.

Kun he vihdoin olivat nähneet kyllikseen ja lausuivat jäähyväiset, niin tuntui siltä, kuin he olisivat eronneet vanhoista ystävistä. Sekä kultaseppä että hänen vaimonsa ja kaikki kauppa-apulaiset saattoivat heitä aina kadulle saakka, niin että ohikulkijat luulivat heidän tehneen kauppoja monen tuhannen kruunun hinnasta.

»Niin, minun kai pitäisi pyytää anteeksi», sanoi luutnantti Lagerlöf ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi.

»Siitä ei puhettakaan, herra luutnantti!» vastasi kultaseppä.

»Mutta me olemme tuottaneet teille niin paljon vaivaa», sanoi rouva Lagerlöf anteeksipyytäen.

»Se oli vain hauskaa», sanoi kultaseppä. »Älkää olko huolissanne meistä! Jotakin kai saa tehdä omaksi huvikseenkin, vaikka onkin kauppias.»

Kun luutnantti Lagerlöf jatkoi matkaa Itäistä Satamakatua pitkin, oli hänen hattunsa vielä tavallistakin enemmän niskassa. Hän heilutti keppiään kulkiessaan ja oli kovin ylpeä seikkailustaan.

Mutta rouva Lagerlöf kuiskasi mamselli Lovisalle: »En voi sanoa, miten huolissani olin. Luulin, että meidät heitettäisiin ulos puodista.»

»Niin, ei se olisi onnistunut keneltäkään muulta kuin Gustavilta», sanoi mamselli Lovisa. »Mutta hänellähän on se suuri lahja, ettei kukaan voi häntä vastustaa.»

Harmaa saari..

Heillä ei ollut mitään vaivaa ruoan hankkimisesta, ei tarvinnut muuta kuin mennä torille ostamaan. Heidän ei tarvinnut huolehtia lehmien laidunmaista eikä kauran kasvusta. He asuivat paljaitten kallioiden ja veden keskellä ja olivat unohtaneet, että maailmassa oli peltoja ja niittyjä. Heidän ei tarvinnut ottaa vastaan pitkämatkaisia vieraita eikä keittää pitoruokaa kuumassa keittiössä eikä vaivata päätään sijoiltaan sillä, miten saada makuupaikat ja vuodevaatteet riittämään. Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, olivatko ehkä elukat sairastuneet tai emännöitsijä ja palkolliset joutuneet riitaan keskenään. He olivat vapaat ja huolettomat ja saivat hoitaa terveyttään ja huvitella ilman minkäänlaista huolta tai tuskaa.

Ei heillä ollut koskaan ollut tällaisia kissanpäiviä. Rouva Lagerlöf, joka oli ollut hiukan riutunut ja laiha saapuessaan Strömstadiin, lihoi ja sai punaa poskiinsa. Hän näytti äkkiä kymmentä vuotta nuoremmalta, ja nuori hän tunsikin olevansa. Mamselli Lovisa, joka oli lihava ja raskasliikkeinen ja niin ujo, ettei hän juuri avannut suutaan vieraiden läsnäollessa, laihtui ja kaunistui ja tuli seuranhaluiseksi. Johan ja Anna saivat paljon ystäviä Strömstadin lasten parissa, ja Johan oli niin innostunut rapujen pyytämiseen, ja Anna niin onnellinen solmittuaan ystävyysliiton kahden pienen sokerileipurin tyttären kanssa, jotka tarjosivat hänelle alituisesti karamellejä, että he selittivät, etteivät he halunneet lainkaan lähteä kotiin.

Mitä pieneen sairaaseen tyttöön tuli, niin ei voitu oikeastaan huomata, että hän olisi tullut terveemmäksi ja vahvemmaksi, mutta se seikka ei huolestuttanut häntä vähääkään, hän oli yhtä onnellinen kuin muutkin. Hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Mäki-Kaisa ja hän olivat taas eroamattomat ystävät. Hän sai komentaa Mäki-Kaisaa ja Mäki-Kaisa hemmoitteli häntä aivankuin noina sairauden unohtumattomina ensiaikoinakin.

Kaikkein eniten nautti sittenkin olostaan luutnantti Lagerlöf. Tosin hän ensimmäisenä viikkona sai osakseen monta ankaraa silmäniskua ja epäystävällistä vastausta, kun hän rupesi puheihin jokaisen kanssa, joka tuli häntä vastaan, aivan samoin kuin kävellessään Mårbackan teillä. Mutta hän ei säikähtänyt siitä. Hän piti kunnia-asianaan tulla Strömstadin kaikkien asukkaiden ystäväksi. Ajan pitkään he eivät voineetkaan vastustaa häntä. Hymyily levisi yksinkertaisten pietistinaisten kasvoille, kun he kohtasivat hänet kadulla, sillä hän oli käynyt heidän mökeissänsä, tiedustellut heidän miehiään, kehunut lapsia ja juonut heidän kanssaan kahvia. Kokonainen komppania pikkupoikia seurasi häntä aina kadulla, sillä he olivat keksineet, että hänellä oli aina taskut täynnä kuparirahoja. Kalastajien kanssa hän oli niin hyvä tuttu, että milloin mikin heistä tiedusteli, eikö hän halunnut tulla heidän kanssansa pyytämään makrilleja. Kaikki vanhat virkaheitot merikapteenit, jotka kuljeksivat ikävissään kotona ja kaipasivat merta, tarjosivat hänelle groggia pienillä verannoillaan ja kertoivat hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joita he ennen vanhaan olivat kokeneet.

Luutnantti Lagerlöf rakasti ihmisiä ja tahtoi ottaa selkoa heidän elintavoistaan tällä maankulmalla; ei hän pelännyt enempää ylhäisiä kuin alhaisiakaan, eivätkä keskusteluaiheet häneltä koskaan uupuneet, ja hyväntahtoiselta ja ystävälliseltä hän näytti aina, niin että kummako se, jos Strömstadin asukkaat hänestä pitivätkin.

Mutta älköön kukaan ruvetko väittämään, ettei hän tuntenut omaa voimaansa.

Onni suosi Mårbackan asukkaita koko tällä matkalla. Muun muassa he olivat tavanneet vanhoja, hyviä värmlantilaisystäviä, joiden kanssa he olivat joka päivä yhdessä. Siellä oli maisteri Tobiaesen rouvineen ja sisarineen Filipstadista sekä eräs naimaton maisteri Lundström, joka kuului heidän piiriinsä.

Yhdessä näiden kanssa he muodostivat venekunnan, ja joka tai ainakin joka toinen päivä he läksivät pitkille purjehdusretkille. Näistä huviretkistä lapset pitivät kovin paljon. Silloin luutnantti Lagerlöf kertoi aina hauskoja juttuja Strömstadin asukkaista. Hän kertoi niistä, jotka olivat tiuskineet hänelle, sekä toisista, jotka olivat arvelleet, että sellaisen kelpo miehen kuin hänen olisi pitänyt ruveta laivuriksi. Useimmiten heillä oli pari suurta sankakoria mukanaan veneessä, ja kun seura väsyi purjehtimiseen, nousivat he maihin ja pitivät mehukestit jollakin luodolla. Silloin pienokaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keräsivät näkinkengän kuoria. He eivät koskaan olleet ennen nähneet sellaisia, heitä ihmetytti, että he saivat kerätä mielin määrin tällaisia aarteita, he rakastivat niitä yhtä paljon kuin niittykukkasia ja marjoja.

He olivat parasta aikaa tuollaisella purjehdusretkellä. Ilma oli kaunis, tuulta oli parhaiksi, sankakorit olivat mukana veneessä, luutnantti Lagerlöfillä oli täysi panos juttuja valmiina, ja kaikki toivoivat hauskaa iltaa.

Onnettomana hetkenä joku huomautti, ettei vielä koskaan oltu käyty pienellä aivan Strömstadin edustalla olevalla saarella, jota nimitettiin Harmaaksi saareksi, ja heti päätettiin, että purjehdusretken jälkeen laskettaisiin saaren rantaan ja pidettäisiin siellä pienet kestit.

Asianlaita oli näet sellainen, että muutamia satoja vuosia sitten asui Harmaalla saarella kuuluisa noita-akka nimeltä Harmaa Kitta, joka oli pakolaistakin mahtavampi, ja niin kauan kuin hän eli, ei hän päästänyt ketään ihmistä saareen. Jos joku yritti nousta maihin, sattui hänelle heti onnettomuus, hän taittoi käsivartensa tai jalkansa tai vierähti liukkaalta kalliolta mereen.