Part 1

language: Finnish

LAPSUUDENKOTI

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomentanut

Helmi Krohn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Strömstadin matka. Lapsentyttö. Suuri vieras. Karlstadin matka. »Uddeholmin» hytissä. Kultasepän puodissa. Harmaa saari. Paratiisilintu. Muistolahja.

Vanhan emännöitsijän tarinoita Isoäiti. Lepokivimäen kummitus. Pastori Wennervik. Ukkohanhi. Sopulit. Ahti. Rykmentinkirjuri. Nostoväki.

Vanhoja rakennuksia ja vanhoja ihmisiä Kivimajat. Naha-arkku. Paalu-aitta. Renkituvan kamari. Neitsyt. Morsiuskruunu. Vackerfeldt. Orkesteri.

Uusi Mårbacka. Seitsemäntoista kissaa. Uusi navetta. Puutarha. Katonkannattimet.

Arkea ja juhlaa. Ettone. Mamselli Broström. Matka Kyöpelinvuorelle. Bellmanin laulu. Poikia ja tyttöjä. Vanha sotilas. Toivon maa. Kuoreitten aika. Elokuun seitsemästoista.

Jälkikirjoitus.

STRÖMSTADIN MATKA.

Lapsentyttö.

Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän oli synkkä ja alakuloinen.

Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä lähitienoilla.

Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan, ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai liikahtamatta.

No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen. Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli hiukankin aikaa.

Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.

Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista, kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa liepeestä kiinni.

Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.

Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen. Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan, ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien, mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää vähintäkään toivetta.

Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.

Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä. Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut, ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän, niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!

Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.

Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.

Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan, sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna, pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei ollut mitään päässä eikä kädessä.

Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.

Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.

Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin lapsentytön kanssa.

Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa merkillisen väsynyt ja voimaton.

Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen päivällistä.

Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.

Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.

Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä noutamaan.

Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.

Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.

Pikku tyttö kauhistui. Tuo voimattomuuden tunne, joka valtasi hänet, kun ruumis ei tahtonut totella, oli niin kammottava, että hän muisti sen kauan, kauan jälkeenpäin, niin, läpi koko elämänsä.

Hän alkoi tietysti itkeä. Hän oli epätoivoissaan ja suunniltaan, eikä ketään aikaihmistä ollut lähellä häntä auttamassa ja lohduttamassa.

Kauan hän ei kuitenkaan ollut yksin. Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi Mäki-Kaisa. »Eikö Selma tule päivällistä syömään?» sanoi hän. »Isot ovat jo...»

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Pikku tyttö ei ajatellut lainkaan, että kynnyksellä seisoi jörö lapsentyttö. Suuressa tuskassaan hän näki vain, että aikaihminen, joka saattoi auttaa häntä, oli tullut huoneeseen, ja hän ojensi hänelle käsivartensa.

»Ota minut, Mäki-Kaisa», huusi hän, »ota minut!»

Kun Mäki-Kaisa tuli vuoteen ääreen, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten, niinkuin ei kukaan lapsi ennen ollut tehnyt. Mäki-Kaisan olennon läpi kulki vähäinen vavistus. Hän ei voinut saada ääntään oikein vakavaksi kysyessänsä: »Mikä Selman on? Oletko sairas?» — »En osaa kävellä, Mäki-Kaisa», sanoi lapsi.

Silloin vahvat käsivarret nostivat hänet niin kevyesti, ikäänkuin hän olisi ollut pieni kissanpoikanen, ja äkkiä tuo ankara ja vakava ihminen tiesi, miten hänen tuli puhella lapselle.

»Ei Selman tarvitse silti itkeä», sanoi hän. »Minä kannan.»

Samassa pienokaisen suru oli kokonaan kadonnut. Hän ei pelännyt eikä ollut onneton enää. Mitäpä sillä väliä, vaikkei hän osannutkaan itse kävellä, kun Mäki-Kaisa tahtoi kantaa häntä? Ei kenenkään tarvinnut sanoa sitä hänelle, hän ymmärsi sen itsestäänkin, että sillä, jolla oli niin voimakas ja hyvä ystävä kuin Mäki-Kaisa, ei ollut mitään hätää.

Suuri vieras.

Johan ja Anna jätettiin kokonaan omiin heteisiinsä siinä hirveässä hälinässä, jonka Selman sairaus sai aikaan.

Käsittäähän sen. Johan oli jo seitsemän vuoden vanha ja opetteli lukemaan herra Tybergin johdolla. Hänhän oli poika, ja häntä pidettiin miltei vanhimpana lapsena; tosin hänellä oli vanhempi veli, mutta tämä ei ollut koskaan kotona, vaan oleskeli Filipstadissa äidinisän ja -äidin luona. Ja äkkiä oli nyt käynyt niin, ettei kukaan muistanut häntä, ainoastaan nuorinta tyttöä.

Ja mitä Annaan tuli, niin oli hän viiden vuoden vanha, ja hän osasi jo ommella ja virkata, ja hän oli kaunis katsella ja vanhin tytär ja äidin lemmikki. Mutta mitä iloa siitä kaikesta oli, kun Selma nyt oli keksinyt sairastua?

Kas, kaikki aikuiset tulevat kovin liikutetuiksi nähdessään lapsen, joka ei voi kävellä. »Mitenkä tuo raukka pääsee elämän läpi?» sanovat he. »Ei hän saa nähdä maailmaa, vaan hänen on pakko istua yhdessä kohdin. Ei hän voi mennä naimisiin eikä myöskään elättää itseään. Kyllä hänen elämänsä tulee kovin tukalaksi.» Ja kaikki he osoittivat suurta lempeyttä ja sääliä sairaalle tytölle, eivätkä Johan ja Anna olleet siitä pahoillansa. Mutta eihän aikuisten silti olisi tarvinnut unohtaa, että toisiakin lapsia oli olemassa.

Pahin kaikista oli Mäki-Kaisa. Hän kantoi Selmaa selässään ja leperteli hänen kanssaan ja puheli hänelle, että hän oli oikea Jumalan enkeli. Vaikka eipä isä ja äiti ja isoäiti ja täti olleet juuri sen parempia. Eikö tuo kelpo Askersbyn nikkarikin ollut laittanut hänelle pieniä vaunuja, joissa Mäki-Kaisa veti häntä? Ja saiko Johan tai Anna koskaan vetää niissä hiekkaa? Ei, ne olivat vain Selmaa varten, niitä ei saatu liata.

Sekä Johan että Anna tiesivät, että ennen, kun Selma vielä voi kävellä, ei hänessä ollut mitään merkillistä, mutta nyt ei voinut tulla vieraita taloon ilman että hänet tuotiin sisään, jotta he saisivat katsella ja käännellä häntä. Ja jos joku talonpoikaisvaimo tuli keittiöön, niin heti Mäki-Kaisa oli siellä ja näytti hänelle Selmaa. Mutta harmittavinta oli se, että Mäki-Kaisa alituisesti kehui, miten kiltti ja ihmeellinen Selma oli. Ei hän koskaan itkenyt eikä koskaan ollut pahalla tuulella, vaikkei hän voinutkaan liikkua. Johan ja Anna ihmettelivät, miksipä hän ei olisi ollutkin kiltti. Hänenhän oli kerrassaan hyvä olla! Häntä kannettiin ja palveltiin ja hemmoiteltiin päivät pitkät.

Niin, Johan ja Anna olivat yhtä mieltä siitä, että Mäki-Kaisa oli kovin kiusallinen. Hän ei sietänyt, että rouva Lagerlöf olisi ommellut Annalle kauniimman puvun kuin Selmalle, ja jos joku sattui sanomaan Johanista, että hän oli kohtelias ja kiltti, niin ei hän koskaan voinut olla huomauttamatta, että olisikin suuri häpeä, jollei hän olisi kiltti, hän kun kykeni kävelemään ja liikkumaan mielensä mukaan.

Oikeinhan se oli, arvelivat sekä Johan että Anna, että vanha tohtori Hedberg Sunnesta kutsuttiin kerta toisensa jälkeen katsomaan Selmaa. Eivät he voineet moittia sitäkään, että kysyttiin neuvoa Högmanin Ingaltakin, joka usein tuli taloon lukemaan loitsuja porsaille ja lehmille. Mutta liikaa heistä sittenkin oli, että kerran, kun luutnantti Lagerlöf ei ollut kotona, isoäiti ja emännöitsijä ja Mäki-Kaisa yksissä neuvoin kutsuttivat Mårbackaan Högbärgssäteristä vaarallisen vanhan noita-akan, joka tervasi joka kiirastorstai luutansa ja lensi Kyöpelinvuorelle. Johan ja Anna olivat kuulleet, että hänellä oli voimaa sytyttää talo tuleen vain katselemalla sitä. He olivat kovin levottomia koko ajan, kun noita oli Mårbackassa. Heidän mielestään Mäki-Kaisa teki väärin tuodessaan sellaisia hirveitä ihmisiä taloon.

Tietysti he toivoivat Selman parantuvan. He toivoivat sitä hartaammin kuin kukaan muu. Mutta heistä ei ollut lainkaan hauskaa, että hän oli hankkinut itselleen sellaisen taudin, jota ei kukaan osannut parantaa. Mutta Mäki-Kaisan mielestä se varmaan oli hauskaa. Kun ei tohtori Hedberg, joka niin monta kertaa oli parantanut heidät yskästä, eikä Högmanin Inga, joka sai aina porsaat ja lehmät paranemaan, eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita, joka osasi noitua luudan, kun ei kukaan heistä voinut parantaa Selmaa, niin arveli Mäki-Kaisa, että hän tuli päivä päivältä yhä ihmeellisemmäksi. Vihdoin, kun luutnantti Lagerlöf läksi hänen kanssaan Karlstadiin ja näytti häntä rykmentinlääkäri Kaakille, joka oli Karlstadin etevin lääkäri, eikä hänkään voinut hänelle mitään, niin kävi Mäki-Kaisa niin ylpeäksi, että oli vallan haljeta. Mutta eikö olisi ollut parempi, jos Selman tauti olisi ollut sellainen, että se olisi voinut mennä ohitse? Sitä mieltä he ainakin silloin olivat.

Johan ja Anna sanoivat, että ikävintä koko jutussa oli se, että Mäki-Kaisa oli niin liian kiltti Selmalle, että tämä aivan hemmoteltiin piloille. Niin pieni kuin hän olikin, oli hän keksinyt, ettei hänen tarvinnut olla yhtä tottelevainen kuin muitten lasten, jotka kykenivät seisomaan jaloillaan. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut syödä ruokaa, joka ei ollut hänelle mieleen. Kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai kovaksi keitettyjä munia tai olutkeittoa, niin hänen ei suinkaan tarvinnut syödä annostansa loppuun niinkuin ennen vanhaan. Niin pian kuin Selma työnsi lautasen luotaan, läksi Mäki-Kaisa keittiöön emännöitsijän luo ja toi sellaista ruokaa, josta hän piti.

Mutta ei siinä kyllin, vaan Johan ja Anna huomasivat, että kun ei tohtori Hedberg eikä Högmanin Inga eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita voineet parantaa Selmaa, niin muuttui hän niin merkilliseksi, ettei hän huolinut enää syödä tavallista arkiruokaa, vaan hädin tuskin tyytyi kananpoikiin ja uusiin perunoihin tai mansikoihin ja kermaan. Mutta kun hän oli käynyt Karlstadissa, eikä tohtori Haak ollut voinut parantaa häntä, niin hän ei välittänyt enää muusta kuin marjahillosta ja leivoksista.

Johan ja Anna olivat kuulleet, että täti Nana Hammargren Karlstadissa oli ollut aivan epätoivoissaan Selman tähden. Hän oli ennustanut, että lapsi kuolisi nälkään. Ja Johan ja Anna olivat varmat siitä, että ellei pian tapahtuisi muutosta, niin ei asia tosiaan päättyisi hyvin.

Mutta pian tapahtuikin muutos.

Eräänä aamuna otti Mäki-Kaisa pikku tytön selkäänsä ja kantoi hänet kyökkikamariin. Siellä oli iso, valkea auki vedettävä sohva, jossa vanha rouva Lagerlöf tavallisesti nukkui, ja Mäki-Kaisa meni tytön kanssa vuoteen luo. »Nyt Selma saa nähdä jotakin», sanoi hän. Ja samassa hän laski hänet patjalle.

Vuoteen yli oli heitetty lakana, mutta kukaan ei ollut maannut siinä yöllä, eikä siinä nytkään ollut ketään. Vanha rouva Lagerlöf, joka tavallisesti pukeutui vasta myöhemmin päivällä, istui jo täysissä tamineissaan sohvassa, ja mamselli Lovisa Lagerlöf, joka myöskin asui kyökkikamarissa, oli niinikään puettu. Molemmat näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kun pikku tyttö oli laskettu vuoteelle, nousivat he ja tulivat hänen luokseen.

»Tiedätkös, yöllä tuli meille suuria vieraita», sanoi isoäiti hymyillen hänelle. Tyttökin alkoi nauraa, sillä mikään ei ollut sen hauskempaa kuin se, että taloon tuli vieraita.

Sitten hän katseli ympärilleen huoneessa ja koetti arvailla, missähän nuo vieraat saattoivat olla. Ei ainakaan täällä kyökkikamarissa ollut ketään. Ei keltaisessa nurkkakaapissa, ei korkean seinäkellon takana eikä tädin lipaston aha. Kyökkikamarissa oli yksi ainoa hyvä piilopaikka, nimittäin kellarin luukun alla, mutta kuinkapa suuret vieraat voisivat piiloutua sellaiseen paikkaan.

Kaikki tämä oli kovin merkillistä. Miksi hänen piti istua isoäidin vuoteella, ja miksi muut tuijottivat sänkyyn, ikäänkuin vieras olisi ollut siinä? Hän joutui aivan ymmälle ja katsoi toisesta toiseen. Nyt mamselli Lovisa kumartui eteenpäin ja siirsi hiukan tyynyjä, ja silloin tyttö näki, että hänen vieressään vuoteella oli pieni pitkulainen mytty, mutta siihen hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Isoäitihän oli sanonut, että taloon oli tullut suuria vieraita, ja suurilla vierailla ei voitu tarkoittaa muita kuin pitkämatkaisia matkustajia, jotka toivat mukanaan isoja karamellipusseja ja leikkikaluja lapsille. Sellaisia vieraita hän etsi.

»Ovatko ne tuolla sisällä?» kysyi tyttö osoittaen salin ovea. Hän koetti kuunnella, kuuluisiko ääniä viereisestä huoneesta. Hän oli täynnä odotusta, kun kaikki muut näyttivät kovin iloisilta ja tyytyväisiltä.

»Vierashan on sinun vieressäsi», sanoi isoäiti ja käänsi pitkulaista myttyä. Ja nyt hän näki, että sillä oli kaksi pientä kättä ja pienet, ryppyiset kasvot.

Hän katsoi halveksivasti kapalovauvaan, sellaisia hän oli nähnyt ennenkin, eikä hän välittänyt siitä vähääkään. Hän käänsi pois silmänsä, ajatukset askartelivat vieraissa ja karamellipusseissa.

»Katsohan, tämä on pieni sisko, joka tuli viime yönä sinun luoksesi», sanoi Lovisa-täti. »Hänelle sinun pitää olla oikein kiltti.»

Tähän hän ei ollut lainkaan valmistunut. Kernaasti hän olisi ottanut vastaan siskon, jos se olisi osannut puhua ja kävellä. Mutta tuo kapalovauva ei huvittanut häntä laisinkaan.

Mutta — nyt hänelle selvisikin, ettei suuria vieraita ollutkaan saapunut taloon. Isoäiti oli tarkoittanut vain tätä lapsiraukkaa. Sillä ei ollut mukanaan karamellipusseja, sen hän ymmärsi.

Ja kun tämä seikka oli selvinnyt hänelle, tunsi hän katkeraa pettymystä. Hän ei voinut pidättää itkuaan, ja Mäki-Kaisan piti ottaa hänet jälleen selkäänsä ja kantaa hänet keittiöön, jotta hän ei herättäisi suurta vierasta.

Mutta hänellä oli täysi syy itkeä, sillä tämän jälkeen hänen onnensa ja suuruutensa aika päättyi. Mäki-Kaisan täytyi auttaa rouva Lagerlöfiä hoitamaan pientä tulokasta, ja tämä oli vieläkin avuttomampi kuin Selma itse. Pienokaiselle oli mahdoton puhua järkeäkään, ja niinpä täytyi isomman aina odottaa ja olla kärsivällinen.

Tämän jälkeen ei häntä enää yhtä usein kuin ennen näytetty vieraillekaan. Nyt tahtoivat kaikki tarkastaa ja kehua kapalovauvaa. Ihmeellisyyden loisto oli kokonaan karissut hänestä, hän ei ollut enää sen kummempi kuin Anna tai Johan. Monta surkeaa hetkeä seurasi nyt vuoden pitkään. Ei siinä kyllin, ettei hän saanut enää elää leivoksilla ja marjahillolla, mentiinpä niinkin pitkälle, että kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai silpoherneitä, niin ei kukaan vienyt pois hänen lautastaan eikä antanut hänelle muuta ruokaa, vaan hän sai syödä sen, mitä hänen eteensä oli pantu.

Jos Anna sai kauniimman puvun kuin hän, niin ei kukaan huomauttanut sen johdosta. Päin vastoin kaikkien mielestä se oli aivan oikein, sillä olihan Anna vanhin tytär.

Niin, joskus oli sielu aivan synkkänä sen johdosta, ettei hän ollut aivan varma siitäkään, eikö vain Mäki-Kaisa pitänytkin pienokaisesta yhtä paljon kuin hänestä.

Karlstadin matka.

Mäki-Kaisa ja hänen suojattinsa olivat matkalla. He istuivat suurten kuomuvaunujen kuskipukilla tallirenki Magnuksen vieressä, joka tunsi niin suurta edesvastuuta ohjatessaan kolmea hevosta huonolla Karlstadin tiellä, ettei hän malttanut sanoa sanaakaan.