Part 2

Hän olikin tähän asti lukenut erittäin vähän, siliä hänen tyttönä ollessaan oli Ava-täti aina valikoinut hänelle kirjat ja antanut luettavaksi opettavaisia romaaneja, jotka saivat hänet hirveästi haukottelemaan, ja kun hän joutui naimisiin, oli taas kaikki hänen lukemisensa Rolfin tarkastuksen alaisena, eikä Rolf voinut kärsiä ajatusta, että Niinan mieli saisi turmeltua uudenaikaisesta kirjallisuudesta, jota hän itsekin hyvin vähän tunsi, kun hänellä ei ollut aikaa tuhlata kaunokirjallisuuteen, vaan jota hän kumminkin hyvin ankarasti tuomitsi. Rolf rakasti klassillista kaune-ihannetta ja käytti uudenaikaisesta realismista (tosi-olollisuudesta) puhuessaan hyvin mielellänsä tuota tavallista sananpartta, että "sitä viehättää vaan loan kaiveleminen". Mutta ennen kaikkea suututtivat häntä ne hyökkäykset vanhaa perittyä uskontoa ja siveysoppia vastaan, joita tässä uudessa kirjallisuudessa tuontuostakin näkyi. Hän oli aina hyvin uskollisesti säilyttänyt vanhan yksinkertaisen, lapsellisen uskonsa, johon hänet oli kasvatettu. Hänessä ei ollut tapahtunut mitään suuremmanlaista uskonnollista kilvoitusta, hän ei epäilyksien kautta ollut saavuttanut mitään ominaista uskoa, mutta niinpä ei häneen myöskään ollut koskaan koskenut se aineellisuuteen taipumus, johon hänen useimmat kumppaninsa yhtyivät. Hänen luonnollinen ihanteellisuutensa ja synnynnäinen vanhanpitoisuutensa karkoittivat hänet pois tuon uuden käsityskannan alalta.

Ne kirjat, joita hän antoi vaimollensa luettavaksi, olivat paraastaan klassillisia teoksia, semmoisia kuin Göthe, jota Niina ei ymmärtänyt, tai Walter Skott, joka oli hänestä niin pitkäveteinen. Ebersin "Egyptin kuninkaan tytär" oli myöskin kauan ollut leikkaamattomana hänen pöydällään. Niina vähän epäili, että noita kirjoja katsottiin sivistyttäväksi ja opettavaiseksi lukemiseksi hänelle, ja sentähden oli hän mielessään vakuutettu, että ne olivat äärettömän ikävät. Hän ei tahtonut lukea sivistyäksensä, vaan elääksensä kirjoissa. Mitäpä hän huoli siitä, kuinka jollekin Egyptin kuninkaan tyttärelle kävi monta tuhatta vuotta sitte. Hän tahtoi tietää, miten vaimot ja äitit elivät hänen likitienoillaan, mitä he ajattelivat ja tunsivat; hän tahtoi lukemalla päästä selville omasta itsestään ja omista unelmistaan. Kun lääkäri ei ollut taipuvainen tyydyttämään hänen toiveitaan tällä alalla, kiihtyi siitä yhä hänen halunsa oppia tuntemaan, mistä asioista kaikki hänen tuttavansa puhelivat. Ja eräänä iltana, kun Rolf oli poissa jonkin sairaan luona, istui hän sohvan nurkassa, lukien lampun valossa "Madame Bovarya".

Hän oli niin kiintynyt lukemiseensa, ett'ei hän huomannut Rolfin kotiin tuloa. Vasta sitte, kun Rolf jo seisoi hänen huoneensa kynnyksellä, johtui hänelle mieleen, että miehensä varmaankin pahastuisi, kun näkisi hänen lukevan juuri sitä kirjaa. Vaistomaisesti viskasi hän kirjan päälle käsityönsä ja oli tarkastelevinaan sitä.

Rolf huomasi sen liikkeen, ja häntä pahoitti suuresti, että Niina voi käyttää noin halpamaista, koulutytön tapaista keinoa. Hän meni pöydän luo, otti avonaisen kirjan hänen kädestään ja melkein rumin kohta kirjasta sattui hänen silmiinsä.

Mielipaha ja vähäinen suuttumuskin voittivat hänen muuten niin tyynen ja ihmisellisen olemuksensa; hän ei tahtonut sanoa mitään Niinalle sinä hetkenä, ett'ei ehkä puhuisi liian kiivaita sanoja. Sentähden pisti hän kirjan taskuunsa ja läksi huoneesta mitään virkkaamatta.

Omassa huoneessaan istuutui hän ajattelemaan, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensi kerran oli hän oikein todella pahastunut pikku vaimoonsa ja muisteli sentähden mielessään kaikkia niitä sattumuksia, jotka olivat antaneet aihetta samanlaiseen pahastumiseen.

Oliko hän todellakin ansainnut vaimoltansa semmoista kohtelua? Semmoisenko palkan hän nyt sai kaikesta hellästä rakkaudestaan? Ettäkö Niina hänen näkemättänsä teki semmoista, jota tiesi miehensä kieltävän, ja lisäksi vielä koetti pettää häntä. Semmoisessa käytöksessä oli jotakin halpamaista ja huonoa, joka loukkasi hänen ankaraa oikeudentuntoaan.

Hän muisteli omaa lapsuuttaan, miten hän olisi paljoa mieluisemmin kärsinyt kovimmankin rangaistuksen, kuin olisi koettanutkaan salata pahantekoansa. Ja hänen vaimonsa, joka ei koskaan ollut kokenut häneltä muuta kuin rakkautta, hän saattoi nyt noin halventaa sekä itsensä että miehensä.

Niina puolestaan mietti itsekseen, mikä olikaan voinut johdattaa hänen mieleen moisen tyhmän keinon kuin peitellä kirjaa mieheltänsä. Se oli tapahtunut ihan ajattelematta, mutta vaikuttimena oli kumminkin vastahakoisuus Rolfin arvostelun alaisuuteen; tarvitsiko hänen nyt aina kulkea toisen taluttamana, niinkin yksityisissä asioissa kuin lukemisessa! Eikö hän jo ollut siksi kyllin vanha, että voi lukea, mitä tahtoi? Pitikö toisten sitte aina kohdella häntä kuin lasta? Ja kun hän nyt itse tulisi äitiksi, kuinka saisi hän lapseltansa kunnioitusta, jos se näkisi, miten toisen vallan alainen äiti oli omassa kodissaan. Hän itse tulisi sellaiseksi kuin Ava-täti, jota kaikki vähän pilkkailivat. Niin ajatellen itki hän omaa heikkouttansa, miten hän aina vaan totteli -- itki, ett'ei hänellä koskaan ollut rohkeutta lausua tuota, joka aina kalvoi hänen mieltään.

Muutamia päiviä kului molemminpuolisessa tyytymättömyydessä. Rolf alkoi huomata Niinan salaa itkevän. Se saattoi hänet lempeämmäksi; hän muisti, miten suurta varovaisuutta hänen tilansa vaati, ja alkoi toivoa häntä jälleen iloiseksi millä keinolla hyvänsä.

Niinpä hän eräänä päivänä sattumalta astuessaan muotikaupan ohi näki hyvin korean hatun ikkunassa. Se oli Pariisista tuotu mallihattu mustansinisestä sametista ja töyhtö taivaansinen-karvainen. Paljon se kyllä maksoi, mutta lääkäri sen kumminkin ihan arvelematta osti, iloiten jo edeltäkäsin, mitenkä _lapsi_ sitä koettelisi peilin edessä.

Mutta kun koppa tuli kotiin ja Niina otti siitä hatun käteensä, muuttui muoto kohta tyytymättömäksi. Hänellähän oli viheriä leninki -- mitenkä sen kanssa voisi käyttää sinistä hattua? Kyllähän Rolf oli tehnyt oikein hyvin, mutta olisipa hän kuitenkin voinut muistaa, että kävelyleninki oli viheriä.

Iltapäivällä pistäytyi Rolf kaupungilla, ja kun he sitten istuivat iltasella, soitettiin tampurin ovella ja palvelustyttö toi taaskin tavarakäärön. Niina näytti uteliaalta, vaan samalla vähän levottomalta sitä avatessaan. Lääkäri tarkasteli häntä tyytyväisesti hymyillen.

Sinistä samettia kävelypuvuksi! Niina punastui, kääri kankaan paperiinsa, työnsi sen etemmäksi pöydälle ja nousi ylös.

"No?" kysyi Rolf hymyillen.

"Eihän tuota vaan vielä ole maksettu?" kysyi puolestaan Niina, kasvot ihan punaisina.

"On, kuinkas muuten."

"Sitte saan koettaa myödä sen jossakin naisten vaatteiden kaupassa", vastasi Niina arvokkaan vakavasti.

"Mitä nyt?" lausui Rolf terävästi.

Niina hämmästyi ja koki puolustukseksensa selittää, miten onnistumaton, miten sopimaton hänen lahjansa oli.

"Onhan minulla sekä kävelypuku että hattukin; on niin ikävää, että kuluttelet niin paljon rahaa tarpeetta, kun minä paljoa paremmin voisin tarvita jotakin muuta."

"Kun voisit paremmin tarvita muuta!" toisteli Rolf. "Etkö ymmärrä, miten loukkaavaista minun on kuulla tuommoista. Sinä et hanki itsellesi, mitä tarvitset! Olenko koskaan kieltänyt sinulta mitään, koska noin puhut?"

"Et, sinä et ole minulta kieltänyt mitään. Mutta kun minun aina ensin täytyy pyytää sinulta rahat, niin --"

"Mutta tottahan tiedät, että suurin iloni on juuri antaa sinulle kaikki, mitä haluat."

"Niin, se on tietty. Mutta paljoapa hauskempaa onkin antaa kaikki kuin kaikki saada."

"En minä ole koskaan aavistanut, että sinusta tuntuisi siltä. Vaan jos tahdot paremmin saada jonkin varman summan käyttääksesi mielesi mukaan, niin täst'edes kernaasti annan -- maltas, esim. 200 kruunua kuukaudessa ainoastaan itseäsi varten. Tyytyykö _lapsi_ siihen?"

"200 kruunua kuukaudessa! Niinkö paljo! Ei, semmoista summaa en huoli -- en ollenkaan."

"Miksikä et huolisi? Äläpäs, _lapseni_, nyt taas ole itsepäinen."

"En minä tahdo saada sinulta niin paljo rahaa lahjaksi. Se vaan tuntuisi mielestäni pahalta, kun tietäisin tulevani sinulle niin kalliiksi."

"Mitä lapsellisuuksia nyt lavertelet? Tiedäthän, että saan 5000 paljasta korkoa sinun perinnöstäsi."

"Niin, jospa minulla olisi oikeus pitää niitä rahoja ihan ominani, se olisi ihan toista. Ei sentähden, että minä kuluttaisin niin paljon, ei ollenkaan -- jos ne olisivat minun omani, olisin minä hyvin säästäväinen ja pitäisin kirjaa ja panisin muistiin jokaisen äyrin -- mutta 200 kruunua kuukaudessa lahjaksi, josta täytyy olla kiitollinen ja joka milloin hyvänsä saatetaan ottaa jälleen pois -- en, sitä en huoli."

Ei ollut mahdollista päästä selville hänen kanssansa. Lääkäristä oli loukkaavaista ja ihan käsittämätöntä, että Niinalle voi ollenkaan johtua mieleen ruveta puhumaan minun ja sinun omasta niin likeisessä yhteydessä, kuin heidän oli.

Hän oli periaatteiltaan kaikkien noiden uudenaikaisten pyrintöjen innokas vastustaja, joilla koetettiin asettaa vaimoa itsenäiseksi miehensä rinnalle, ja uskoi avioelämällisen luottamuksen vaan lisäytyvän siitä, että vaimo totutettiin joka pikku-asiassakin vetoamaan mieheensä ja saamaan kaikki hänen kädestänsä. Hän päätti nyt kärsiä _lapsen_ oikullisuutta toistaiseksi -- mutta odotetun suuren tapauksen jälkeen aikoi hän paremmin pitää huolta hänen kasvatuksestaan kuin tähän asti. Kun hän oli itse saava toisen kasvatettavakseen, täytyi hänen oppia parempaa järjestystä, oppia olemaan noudattamatta kaikkia mieleen-johtumisia. Rolf aikoi opettaa häntä oikein säännöllisesi kirjoittamaan menonsa kirjaan, jonka saisi joka kuukausi tarkastuttaa miehellänsä. Ja kun Niina sitte oikein osaisi kirjanpito-taidon, saattaisi hänelle ehkä uskoa suurempia summia yht'aikaa.

Tällä lailla suunnitellessaan mielessänsä, miten vast'edes oli elettävä, ja ollessaan sallimuksen sijaisena kehittymättömälle vaimollensa, sai hän kerran ankaran muistutuksen siitä, miten epävarmat kaikki ihmisten aikomukset ovat.

Eräänä päivänä, ollessaan sairaitansa hoitamassa, vaipui hän, juostuaan sukkelasti ylös neljänteen kerrokseen, ehdottomasti etuhuoneessa istualleen puulaatikon päälle niin hengästyneenä, että hänestä tuntui, kuin seisattuisi koko sydän sykkimästä. Taudinkohtaus kesti vaan pari sekuntia, mutta siitä jäi jäljelle semmoinen väsymys, että toisten täytyi taluttaa hänet alas vaunuihinsa. Ulkona raittiissa ilmassa tuntui kyllä vähän helpommalta, vaan muiden sairastensa luona ei hän enää jaksanut käydä sinä päivänä. Iltapäivällä noudatti hän luoksensa kaupungin paraimman lääkärin ja tämän toimittama pitkällinen tutkimus vaan vahvisti hänen omat epäilyksensä -- hänellä oli jo kauan ollut vika sydämmessä, mutta viime vuonna oli tauti paljon edistynyt ja muuttunut vaikeampiluontoiseksi.

Hän oli niin kauan kuin mahdollista pitänyt vähäpätöisinä pahoja merkkejä, joita viime aikoina oli aina tuontuostakin tuntunut; aina tuosta suuresta uutisesta asti oli aika kulunut pitäessä huolta Niinasta ja ajatellessa sitä ihmettä, joka hänessä tapahtui, niin kokonansa, ett'ei hänelle johtunut mieleenkään tarkastella itseään.

Ja nyt tapasi musertava isku hänet melkein ihan odottamattomasti. Hänen oli "lähdettävä pois" ja jätettävä Niina tuetta ja avutta, ehkäpä jo ennen, kuin hänen päättävä päivänsä ehti tulla. Eikä lääkäri saisi ottaa syliinsä pienokaistaan -- niin palavasti ikävöityä -- ei hoidella sen äsken sytytettyä, arkaa elontulta, ei nähdä sen ensi askeleita eikä kuulla sen ensi naurua!

Rolf ei kyennyt nöyrästi taipumaan välttämättömyyteen, joka odotti häntä. Ei hänen uskonsakaan ollut kyllin riittävänä tukena tässä kohden. Turhaan johdatti hän mieleensä äitinsä, jonka oli nähnyt kuolevan kovissa tuskissa, mutta kumminkin täydellisen tyytyväisenä ja Jumalaa kiittäen ihan viimeiseen hetkeen asti -- Rolf ei voinut tyytyä niinkuin hän. Koko hänen olemuksensa oli vastoin semmoista julmuutta ja luonnottomuutta, että hänen oli lähdettävä pois kaikkien niiden luota, jotka niin hyvin tarvitsivat häntä, kukistua paraassa ijässään, vaikka hänellä oli niin suuri ja siunausta tuottava vaikutus-ala edessänsä ja elämä niin täynnä miellyttäviä ilon-aiheita.

Ja hänen pikku vaimonsa, joka niin pelkäsi koetuspäiväänsä -- pitäisikö hänen nyt kestää se yksinänsä, ilman miehensä tukea. Pitikö vieraan lääkärin nyt osoittaman hänelle noita pieniä apuja, joita hän naisellisessa kainoudessaan tuskin ottaisi vastaan mieheltäänkään?

Se ajatus kävi hänestä kiusalliseksi. Hän hypähti seisoalleen sohvalta ja meni etsimään Niinaa -- hänen mielensä halusi syleillä häntä.

Rolf tapasi vaimonsa makuukammarissa päällystämässä rottinkivaunujen kuomia silkillä. Ava-täti istui sohvalla ommellen pientä peitettä.

Niinalla ei ollut pienintäkään aavistusta Rolfin pahoin-voinnista; hän puheli vilkkaasti tätin kanssa.

"Arvaatkos, mistä juuri puhuimme?" sanoi hän iloisesti Rolfin tullessa huoneesen. "Minä sanoin, että pienokaiselle pannaan nimeksi Rolf, jos se on poika. Mutta Ava-täti arvelee sopimattomaksi, että on kaksi samannimistä yhdessä perheessä."

Ava-täti oli erittäin arkatuntoinen kaikesta, joka olisi saattanut näyttää siltä, kuin hän liiaksi sekautuisi toisten asioihin, ja kun hän sitä paitsi hyvin suuresti kunnioitti Rolfia, joutui hän hämillensä ja alkoi pyydellä anteeksi.

"Pienokaiselle, mitä puhut. Sekautuisinko minä semmoisiin! Minä vaan sanoin, että Rolf minun mielestäni olisi -- mutta onhan Rolf muuten niin kaunis nimi, kauneimpia kaikista."

Rolf hymyili suruisesti. "Olkoonpa se kaunis tai ruma, samapa se", sanoi hän. "Mutta luullakseni ristimme hänet kaikissa tapauksissa Rolfiksi -- jos lähtisin pois, niin Niina paraiten pitäisi siitä nimestä."

Miina kääntyi äkisti häneen päin.

"Oletko kipeä?" kysyi hän. "Näenhän sen, olethan ihan kalpea -- sinulla on -- sano, mikä sinulla on?"

Samassa tapasi Rolfin sydäntaudin kohtaus, hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi ja hän vaipui tuolille, koettaen vetää henkeä hyvin syvään.

Niina huudahti säikähtyen ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Rolf tahtoi sanoa jotakin; Niina kallistui häneen päin ja kuuli ainoastaan sanat "mene, mene!"

Hän luuli kuulleensa väärin, mutta Rolfin viittaus puhui selvemmin sanat: "mene pois. Sinun ei sovi tätä nähdä."

Rolf supisi taas jotakin. "Konjakkia" oli Niina kuulevinansa. Hän juoksi pois ja toi lasillisen konjakkia, jonka hän heti joi. Veri alkoi jälleen palata kasvoihin ja hän hengitti muutamia kertoja hyvin syvään. Sitte sulki hän silmänsä, hymyili hiukan ja sanoi: "Jo se on ohitse."

Samassa nukkui hän, pää nojallansa taapäin tuolinselkää vasten. Viiden minuutin perästä avasi hän jälleen silmänsä, katsoi kaikkia, jotka seisoivat hänen ympärillään, taputteli hiljaa Niinaa poskelle ja sanoi: "Nyt menen levolle. Huomenna voin kyllä taas hyvin."

Mutta Niinan kasvoista näkyi vieläkin semmoista säikähdyksen kauhua, että Rolf tuli levottomaksi hänen tähtensä.

"Kyllä se nyt jo on ohitse, _lapseni_", sanoi hän, silitellen Niinan poskea. "Mutta jos sitä tapahtuisi uudelleen, niin sinä et enää saa tulla katsomaan minua, ennenkuin se on ohitse -- en minä voi kärsiä, että sinä peljästyisit minun tähteni. Minä makaan omassa huoneessani ja joku piioista saa maata viereisessä huoneessa, sinun ei tarvitse olla levoton siitä, että yksinäni olisin."

"Jokuko piioista?" sanoi Nina. "Kenenkä muun tulisi hoidella sinua kuin minun! Pitäisikö minun maata ja nukkua ihan aavistamatta, milloin olet kipeä!"

"Niin juuri minä tahdon!" sanoi hän lempeästi, vaan vakavasti. "Etkähän sinä huoli vastustaa toivoani, kun sanon sulle, että minusta on ihan vaikeata nähdä sinua luonani taudinkohtauksen tullessa!"

Niina ei uskaltanut häntä vastustaa. Aina, aina vaan hänen täytyi pysyä lapsena! Mitä hyötyä siitä oli, että aina koetettiin salata häneltä kaikkea surullista, kun ei kuitenkaan voitu poistaa häneltä sitä hirmuista surua, joka aavistuksen-tapaisena vapisutti koko hänen olentoansa.

Seuraavana päivänä oli Rolf jälleen liikkeellä ja otti kotonaan vastaan sairaita, mutta ei voinut käydä kaupungilla heidän luonaan, kun hänen täytyi karttaa kaikkia rappuja.

Muutamia viikkoja kului siihen tapaan; välistä sattui tukehtumiskohtauksia, varsinkin öillä, vaikka hänen ei niiden tähden tarvinnut vielä lakkauttaa sairasten vastaanottoa, jota nyt kestikin koko aamupäivät; sillä kaikki hänen sairaansa, jotka suinkin voivat päästä vaunuihin, kuljetuttivat itsensä lääkärin kotiin, saadakseen niin kauan kuin mahdollista nauttia hänen neuvojaan ja apuaan. Päivällisajan tullessa saattoi hän välistä tuntea semmoista väsymystä, että maailma musteni silmissä ja että hänen täytyi nojautua johonkin, pysyäksensä kaatumatta. Pyörrytys meni kumminkin parissa silmänräpäyksessä ohi, ja hän oli taas valmis tavallisella kärsiväisyydellä ja osanottavaisuudella kuuntelemaan jonkin sairaan pitkiä valituksia pahoinvoinnista, joka oli ihan mitätön hänen oman tautinsa rinnalla. Rakkaus lääkäritoimeen ynnä ankara velvollisuudentunto, johon hänet oli kasvatettu ja joka aina oli ollut hänen luonteensa oikeana sydämmenä, tukivat häntä ja auttoivat taistelussa tautia vastaan ihan viime hetkiin asti. Hän oli sotilas, joka tahtoi kuolla taistelukentällä.

Jotakin liikuttavaa oli noissa lääkärin luona käynneissä, joilla jokainen sairas uskoi puhelevansa viimeistä kertaa hänen kanssaan ja sentähden viipyi niin kauan kuin mahdollista; ja jokaisen jäähyväiset olivat niin sydämmelliset, kuin olisi sekä lääkäri että sairas varmasti tiennyt ne viimeisiksi tässä elämässä. Kaikki ne rakkauden osoitukset, joita Rolf näinä viikkoina sai kokea, koskivat häneen kovasti ja vaikuttivat mielenliikutuksia, jotka olivat niin vaaralliset hänen taudissaan. Ne yhä kiihdyttivät ikävää ajatusta: miksi oli hänen lähteminen pois kaikkien niiden luota, jotka häntä tarvitsivat?

Niina vaan ei aavistanut, miten heikko hän oli. Rolf aina toivoi, että häneltä voitaisiin pitää koko asia salassa, kunnes hänen koetuspäivänsä olisi ohitse ja hän jälleen paranisi. Hän pelkäsi sekä Niinan että pienokaisen hengen olevan vaarassa, jos Niina saisi tietää sen nyt, ja kun Rolf oli saanut luotettavan ja vähäpuheisen hoitajan luokseen öiksi eikä Niina enää saanut edes tietää, milloin hänellä olikaan taudinkohtauksia, mutta päinvastoin näki hänen niin levollisesti toimiskelevan -- sillä Rolf osasi salata häneltä yksin syvän alakuloisuutensakin -- niin Niina alkoi vähitellen voittaa kauhistuksensa, jonka ensimäiset kovat kohtaukset olivat vaikuttaneet, ja uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan. Hän sai takasin entisen hemmoitellun lapsen luonteensa ja moitiskeli välistä miestään, ett'ei hän enää muka ollut niin hellä ja huolenpitäväinen kuin ennen.

Varmuus, että Niinan olisi kohta jääminen yksin, olikin saanut Rolfin vähän muuttamaan käytöstänsä häntä kohtaan. Kohtahan hän oli saava yksin taistella elämän kanssa -- se ajatus repi yhä suurempia haavoja Rolfin sydämmeen joka kerran, kun hän osoitti vaimolleen hellää huolenpitoa, jota hän vaati taikka tarvitsi. Rolf tahtoi totuttaa häntä luottamaan itseensä ja olemaan omana tukenaan; sillä olihan se vielä tarpeellisempi, kun hän kohta oli saava toisen tuettavakseen.

Eräänä yönä oli Rolfilla kovempi kohtaus kuin tavallisesti. Seuraavana päivänä ei hän voinut laskea puheilleen ketään, hän makasi vaan suurimman osan päivää sohvallaan, silmät ummessa, mutta nukkumatta.

Jonkinlainen synkkä välinpitämättömyys oli suuren uupumuksen kanssa tullut hänen mieleensä -- ei nöyrää, luottavaista tyytyväisyyttä, vaan toivoton antautuminen välttämättömyyden valtaan.

Tuontuostakin kääntyivät kumminkin ajatukset isään ja äitiin. Rolf oli ollut kummankin sairasvuoteen vieressä, ja hänen uskoansa oli kauan lämmittänyt heistä lähtenyt valo. Rolfin isä oli sortunut äkkiä, niinkuin hän itsekin nyt oli sortuva. Häneltä oli jäänyt leski ja kuusi lasta ilman mitään varoja -- hänellä kyllä olisi ollut syytä nureksia kohtaloansa, joka tempasi hänet pois niin aikaisin. Mutta päinvastoin -- ei yhtään epäilystä, ei yhtään valitusta -- kiitosta ja ylistystä vaan suussa ja sydämmessä.

Kuinka se oli mahdollista? Eikö se ollut luonnotonta, ihan järjetöntä?

Mutta totta se kumminkin oli. Ja samalla lailla oli Rolf nähnyt monen muunkin kuolevan. Vaikka ympärillä oli ainoastaan pimeyttä ja toivottomuutta, oli kuolevainen kumminkin ollut luottavainen -- jopa onnellinenkin. Kuinka se oli mahdollista?

Ja kumminkin oli se totta.

Rolf ei päässyt pitemmälle kuin tähän kysymykseen ja tähän vastaukseen, jota hän lakkaamatta toisteli.

Seuraavana päivänä voi hän paljoa paremmin, niin että hän päätti ajaa erään sairaan luo, joka oli kuolemaisillaan ja halusi puhutella lääkäriä.

Sairas oli vanha neiti, jota jo kauan oli vaivannut parantumaton sisällinen tauti. Usein kärsi hän kovia tuskia ja pysyttelihe eleillä ainoastaan morfiinin avulla. Hän oli elänyt kauemmin kaikkia lähimpiä sukulaisiaan, niin että hän nyt oli vaan rasituksena ja vaivana sekä itsellään ja muilla, jotka häntä hoitelivat. Ja kumminkin lausui hän nyt ääneen samaa, kuin lääkärillä jo kauan oli soinut sydämmessä: "Minä en tahdo kuolla -- minä en tahdo kuolla!"

Se vaikutti lääkäriin niin kummallisesti. Hän oli uskonut sydämmensä kapinaa oikeutetuksi -- hän, jolla oli niin paljo, joiden hyväksi ja iloksi hän voisi elää! Nyt tunsi hän, ett'ei yksistään se pidellyt häntä elämässä kiinni -- hän olisi luultavasti muutenkin ollut haluton kuolemaan, niinkuin tuo vanha, yksinäinen neiti. Sillä syvimmiten oli kummallakin sama syy -- uskon puute. Pysytään kiinni siinä, johon voidaan tarttua; sillä näkyväinen maailma on kaikkena kaikissa -- vaan hengellisestä elämästä ei tiedetä mitään. Ja kumminkin tunnustetaan semmoista uskontoa, jonka mukaan maallinen elämä on vaan pieni ijankaikkisuuden hetki.

"Minä en ole koskaan epäillyt Jumalan sanaa", lausui neiti-vanhus säikähdyksissään. "Mikään vapaa-aatteinen en minä suinkaan ole ollut -- Jumala siitä varjelkoon."

"Vapaa-aatteinenko!" lausui lääkäri ankarasti -- hän olisi kyllä ollut lempeämpi, joll'ei hän ennen kaikkea olisi tahtonut kurittaa itseänsä. "Kuinka paljoa parempi on kumminkin olla vapaa-aatteinen ja koetella taisteluilla itse saada rauhaa sielullensa kuin maata perityssä uskonnossa, joka ei kumminkaan sitte kelpaa kuollessa tueksi. Jos olisimme totisesti kristityt, niinkuin sanomme olevamme, niin ei meidän silloin olisi vaikea taipua. Jos todellakin uskoisimme, että on olemassa rakkaudesta rikas Jumala, joka johtaa kohtalomme -- että on korkeampi viisaus, jota meidän vaillinaisesti rakennettu silmämme ei voi nähdä -- --"

"Minä vakuutan teille, että sen uskon", sanoi tuskallisesti sairas.

"Koettakaamme sitte kuolla siinä uskossa", vastasi lääkäri, nousi ja läksi paluumatkalle.

Kotiin päästyään oli hän hyvin väsynyt ja laskeutui sohvalle. Niina istuutui hänen viereensä ja hänen silmistään näkyi, että hän oli itkenyt.

"Lupaas, ett'et pahastu", sanoi hän, "mutta minulla on jotakin mielessä, jota minun täytyy puhua sinulle -- minä en voi kauempaa kantaa sitä yksinäni."

"Mitä se sitte on, _lapseni_? Sano kohta, äläkä pelota minua noin!"

Rolfin sydän alkoi heti sykkiä levottomasti, sillä hän ei sietänyt vähintäkään mielenliikutusta; hän nousi puoleksi.

"Ei, ei, älä nyt tule levottomaksi, ei se mitään vaarallista ole. Minä vaan tahdoin sanoa, ett'et sinä tee oikein, kun et salli minun olla luonasi, vaikka olet sairas. Minä en ole huolinut vastustella, mutta se on niin suuresti pahoittanut mieltäni, että minut tuolla lailla suljetaan ulos juuri silloin, kun minun olisi oltava sinun luonasi -- se ei ole oikein, ja jos sillä tahdot säästää minua, niin olet ihan erehtynyt, sillä tämähän vaivaa minua tuhatta vertaa pahemmin, enkä minä -- minä en voi kestää sitä enää."

Hän itki, vaikka hän kyllä koettikin hillitä mieltään, ett'ei pahoittaisi Rolfia.