Part 3

Rolf silitteli hänen kättänsä ja pyyhki pois kyyeleet sekä sanoi vähän hengähdellen: "Näetkös -- näetkös! Sehän se on meidän inhimillinen beikkoutemme; kun olen ollut tekevinäni paraiten ja poistavinani sinulta kaikki kärsimiset, niin olenkin siis tuottanut sinulle enimmin tuskaa ja pahimmin loukannut sinua."

"Oi, ei, ei, älä sano niin!" sanoi Niina, pyyhkien Rolfin käden seljällä kyyneleisiä silmiään sekä suudellen niitä.

"Kyllä, kyllä", kuiskasi hän. "Se on meidän lyhytnäköisyyttämme, näetkös."

Hän ummisti silmänsä ja makasi hiljaa, niin että Niina luuli hänen nukkuvan, mutta vähän ajan perästä liikahti hän vähäsen, veti pois kätensä ja tunnusteli suonensa tykkimistä.

"Kuinka nyt voit?" kysyi

"Hyvin", vastasi Rolf, antaen kätensä vaipua. "Taistelu on nyt lopussa. Minua uuvuttaa."

Niinaa kauhistutti tuo vastaus. Rolf oli jo poissa -- niin toivottoman kaukana hänestä.

Jo alkoi tulla hämärä huoneessa, ja Rolf yhä vielä makasi. Niina ei huolinut ottaa tulta, kun pelkäsi siten herättävänsä hänet. Hän ei enää voinut nähdä Rolfin muotoa, mutta kuuli kyllä hänen hengityksensä, joka oli säännötön ja vaivaloinen. Pari kertaa huoahti hän syvään. Sitte oli kaikki hiljaa; Niina oli vaipunut ajatuksiinsa ja lakannut kuuntelemasta, hän vaan tunsi, että Rolf nyt vasta nukkui oikein rauhallisesti, kun ei enää kuulunut tuota entistä läähättämistä.

Niin istui hän hetken toisensa perästä, kunnes hänet unelmistaan vihdoin herätti Ava-täti, joka kuiskaten kutsui häntä tulemaan ulos, kun kaksi lääkäriä, jotka hoitelivat Rolfia, oli tullut ja he tahtoivat puhella Niinan kanssa. Niina hiipi hiljaa saliin ja selvitti kaikki, mitä he kyselivät hänen tilastaan sinä päivänä. Kuultuaan, miten kauan Rolf oli nukkunut, katsahtivat he pikaisesti toisiaan silmiin ja pyysivät saada nähdä häntä.

Niina otti kynttilän ja meni heidän kanssansa sisään. Hän seisattui etemmäksi ja piti kättään tulen edessä, vaan lääkärit astuivat suorastaan sohvan luo. Kohta pahan toinen heistä, pyysi kynttilän ja asetti sen ihan Rolfin kasvojen eteen, kumartuen itse ja laskien kätensä hänen otsalleen. Niina huudahti säikähtyen ja juoksi sohvan luo. Rolfin muodon kankeus ja osanottavainen, tukeva liike, jolla lääkäri tarttui Niinan käsiin, ilmasivat hänelle kerrassaan koko totuuden.

Suuri mielenliikutus vaikutti, että hänen oma päättävä hetkensä lähestyi, ja jo samana yönä oli hän pienen tytön äitinä.

Jo oli kulunut kappale seuraavan päivän aamupuolta ja Niina yhä nukkui, nähtävästi ihan tietämättä, mikä suuri vahinko hänelle oli tapahtunut. Vihdoin avasi hän kumminkin silmänsä ja katseli etsiskellen ympäri huonetta.

"Missä Rolf on?" kysyi hän.

Ava-täti ja sairaanhoitaja olivat neuvottomina vaiti.

Hän katsahti heihin ja silloin muistui kaikki mieleen.

"Ei hän ole kuollut -- se ei ole totta", sanoi hän hätäisesti. "Istuinhan minä koko ajan hänen luonansa enkä kuullut mitään. Hän ei voi olla kuollut -- auttakaa minua ylös, minä menen hänen luoksensa."

Heistä hän kumminkin näki pelkonsa ja muistonsa olevan ihan totta; hän puhkesi itkemään ääneen ja huudahteli tuskallisesti. Hoitaja otti lapsen, tahtoen sitä panna hänen viereensä, vaan hän työnsi sen pois.

"En minä sitä tahdo nähdä!" huusi hän. "Hänen tähtensähän minä siitä iloitsin -- nyt toivon, ett'ei se olisi ollenkaan syntynyt."

"Katsohan sitä kuitenkin. Se on pieni tyttö -- oikein sievä, muhkea tyttö", sanoi Ava-täti, luullen saavansa Niinan huomion käännetyksi lapseen.

Hoitaja aikoi vielä kerran panna lasta vuoteesen, vaan taaskin työnsi Niina sen pois, huutaen: "En minä sitä huoli nähdä!"

Tuontuostakin Niina oikein huusi toivottomuudessaan, mutta viimein hän väsyi ja ummisti silmänsä; välistä häntä vielä nyyhkiminen vapisutti niinkuin lasta, joka on itkuunsa nukkunut. Silloin hoitaja pisti lapsen hänen viereensä. Tuntiessaan lämpöisen, pehmeän pikku ruumiin vieressänsä, avasi hän silmänsä ja katsoi ikäänkuin kummastellen ja vähän hymyillen tuota uutta, ihmeellistä pikku olentoa.

Rolf oli jo edeltäkäsin hankkinut pienokaiselle imettäjän; että _lapsella_ itsellään voisi olla voimaa ja kärsivällisyyttä täyttää äitinvelvollisuuksia, ei ollut koskaan johtunut hänelle mieleen. Mutta kun imettäjä sitte tuli vuoteen luo ottamaan pienokaista äitinsä vierestä, katsoi Niina häneen suurilla silmillään vakavasti ja päättäväisesti, sulki lapsen käsiinsä ja sanoi: "Ei tätä kukaan muu saa hoidella kuin minä."

Ava-täti kääntyi imettäjään päin ja puheli jotakin semmoista, että sitte kaiketi on parasta hankkia lapsentyttö.

"En minä huoli lapsentyttöäkään", sanoi Niina samoin tyynen-vakavasti ja jyrkästi. "Ei kukaan muu saa hoidella häntä kuin minä -- minä sen vaatetan, pesen ja ruokin --- ei kukaan muu ei saa koskea siihen."

"Mutta, rakas lapsi, ethän sinä kaikkia voi", intti Ava-täti. "Eihän Rolfikaan uskonut, että sinä voisit tulla toimeen sen kanssa."

"Rolf, hän niin hemmoitteli minua", vastasi Niina. "Mutta nyt ei kukaan ole peloissaan minun tähteni; miksikä minä sitte itse olisin."

Niin sanoen purskahti hän jälleen itkuun, ei kumminkaan hillitsemättömästi kuin ennen, vaan kokien tukehuttaa nyyhkimisiä; eihän hänen pitänyt säikyttää äskensyntynyttä eikä karkoittaa sitä surulla ja valituksilla luotansa. Hän koetti sentähden hymyillä kyyneliensäkin takaa, kun paljasti rintansa ja sovitti sitä pienokaisen huulille.

Viereisessä huoneessa makasi Rolf, silmät kiinni ja hymy huulilla. Epätoivoiset valitukset olivat kyllä kuuluneet hänen vuoteellensa, mutta ne eivät häirinneet tyyntä rauhaa, joka peitti hänen muotonsa. Hän ei tuntenut nyt enää edes niinkään rakkaan olennon tuskia kuin Niinan, tuon _lapsensa_.