Part 1

Produced by Tapio Riikonen

"LAPSI"

Kirj.

Rouva A. Ch. Edgren

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

"Sinä näytät tänään tyytymättömältä", sanoi lääkärin pieni rouva miehellensä, kun hän, puheltuaan tavattoman kauan erään sairaan kanssa, vihdoin tuli päivälliselle.

Lääkäri silitti hiukset pois hänen otsaltaan, käänsi hänen päänsä vähän taapäin ja suuteli häntä.

"No, kuinka sitte _lapseni_ voi tänään? Sinä olet vähän kalpea."

"Sinä et saa pahastua, Rolf, mutta kun viivyit niin kauan, kuuntelin minä ovelta, kuka siellä oli luonasi. Ja silloin kuulin jonkun naisen vuorotellen itkevän ja nauravan -- se kaikui niin kamalalta."

Lääkäri muuttui vakavan näköiseksi.

"Olenhan kieltänyt sinua tulemasta vierashuoneesen silloin, kun minun luonani on sairaita", sanoi hän. "Mutta kun nyt huomaan, ett'en voi luottaa sinuun, lukitsen täst'edes vastaanotto-tunneiksi vieras- ja makuuhuoneen välisen oven."

"Mutta miksikä minä en koskaan saa mitään tietää? Kerro minulle, mikä sillä naisella oli tautina."

"Lääkäri ei koskaan puhu mitään sairaistaan, lapseni -- olenhan sen sanonut sinulle monesti. -- Eikä siinä olekaan mitään, jota lasten sopisi kuulla, sanoi Huuhkaja-muori", virkkoi hän, koettaen kääntää puhetta leikiksi. "Mitä sinun tarvitsee huolia kaikista murheista, joita tässä maailmassa on? Minä niitä kylliksi näen. Ja kun tulen kotiin, tahdon vähän nähdä päiväpaistetta. Kas niin, älä noin venytä huultasi, se ei näytä sievältä."

Hän otti vaimonsa polvelleen, suuteli häntä ja puhua leperteli hänelle, kunnes se vaimoa vihdoin rupesi vähän naurattamaan.

"Jumalan kiitos, nyt taas päivä paistaa", sanoi lääkäri iloisesti ja nousi. "Syökäämme nyt, ja sitte minä koetan päästä tänä iltana sinun kanssasi laulajaisiin, joihin niin mielesi tekee."

Niinan kasvot vähän synkistyivät.

"Kiitos, minä en enää huoli laulajaisista", sanoi hän.

Se saattoi lääkärin pahoilleen, tuo käsittämätön kohta Niinassa, että hän aina tuli vähän tyytymättömäksi, kun hänelle tarjottiin jotakin huvitusta tai lahjaa, jota hän ennen oli halunnut.

He istuivat pöytään, joka oli, kuten tavallisesti, koristettu kukilla ja hedelmillä. Koristukset olivat Niinan tekoa, ja sepä työ se olikin ainoa, jonka Niina toimitti päivällistä varten. Hän ei tiennyt mitään ruoasta -- se oli emännöitsijän asia -- olipa hän vielä niinkin välinpitämätön, ett'ei edes huomannut, oliko ruoka hyvin vai huonosti laitettu, niin että lääkäri aina sanoi muistutuksensa suorastaan emännöitsijälle.

Ei se kumminkaan niin ollut alusta asti. Ensi aikoina naimisiin jouduttuansa oli Niina hyvin innokkaasti ryhtynyt taloustoimiin, mutta hänelle, semmoisiin ihan tottumattomalle, oli sattunut koko joukko pieniä erehdyksiä. Lääkäri oli löytänyt hänet kyökistä, kokkikirja kädessä itkemästä, ja silloin päätti Rolf, että lapsi oli heti vapautettava semmoisista murheista. Huolimatta Niinan innokkaista vastustelemisista otettiin siis kohta emännöitsijä. Niinaa se kyllä vähän loukkasi, että hänet niin erotettiin oman taloutensa hoidosta -- vieläpä se loukkasi enemmänkin, kuin jos Rolf olisi lausunut olevansa tyytymätön hänen taitamattomuuteensa ja vaatinut häntä oppimaan itse hoitamaan taloansa. Niina olisi sen kyllä oppinutkin, sillä hänellä oli hyvä tahto. Mutta siitä hetkestä asti, jolloin emännöitsiä tuli, ei Niina enää edes käynytkään kyökissä.

He olivat jo olleet naimisissa viisi vuotta, mutta yhä kestivät lempiviikot paraallaan. Lääkärillä oli hyvin paljo tekemistä, niin ett'ei hän vielä koskaan ollut viettänyt kokonaista päivää vaimonsa seurassa. Mutta kaikkina joutohetkinä kuunteli hän suurimmalla ilolla Niinan vilkasta laverrusta, eikä mikään niin virkistänyt häntä ahkerasti työskennellyn ja monesti huolikkaankin päivän jälkeen kuin noihin suuriin, sinisiin lemmenkukka-silmiin katsominen, joiden puhdasta, tyyntä katsetta hän ei voinut antaa vähäisimmänkään varjon pimittää.

Heillä oli vaan yksi ainoa suru: ett'ei heillä ollut yhtään lasta. Ensi vuotena oli heillä kyllä ollut vähän toivoa, mutta se oli rauennut Niinan lapsellisen varomattomuuden tähden. Siitä alkain oli Niina ollut kivuloinen, ja he olivat tottuneet ajatukseen, ett'ei heitä koskaan olisi enempää kuin he kahden. Kaipaus kumminkin pysyi ja kalvoi salaa heitä, puhjeten aina ilmi milloin mistäkin syystä.

Lääkäri oli luonteeltaan hyvin rakas lapsiin; vierasten seurassa oli hänen käytöksensä umpimielisen-kylmä, mutta lasten kanssa leikkiessään muuttui hän melkein poikamaiseksi. Ei kukaan osannut niin huvittaa lapsia kuin hän, eikä kukaan voinut niin hyvin lohduttaa ja rauhoittaa ja samalla hallita sairasta lasta kuin hän.

Hän ei itse ollut koskaan saanut olla oikeana lapsena. Hän oli kasvanut hyvin ankarassa, vanhan-aikaisessa kodissa, jossa lapset, isän tullessa huoneesen, nousivat ylös ja seisoivat kuin kynttilät seinän vieressä, jossa rottinki oli nurkassa isän kirjoituspöydän takana, aina valmiina muistuttamaan, jos vaan vähänkin sotkeutui läksyssä tai sattui tekemään pienimmänkään rikoksen; niin ett'ei Rolf koskaan saanut maistaa lapsuuden huolettomuutta. Sitte oli hän lukenut nälkää nähden Upsalassa, ja lääkärinä tuli hänelle kohta paljo sairaita, joissa useammin sai nähdä elämän varjo- kuin ilopuolia.

Niin oli lapsuus hänessä säilynyt elävänä, ja kun häneltä isäksi tulemisen toivo raukeni ja valmiiksi varustettu lapsikammari muutettiin vierashuoneeksi -- silloin muutti hän koko kotinsakin lapsikammariksi, jossa vallitseva "lapsi" ei saanut kasvaa, ei vakautua eikä ollenkaan nähdä elämän synkkiä puolia; Niinan lapsellisuus oli ennen kaikkea suojeltava ja säilytettävä, sillä siitähän Rolf sai virkistystä, milloin oli väsynyt tai pahoilla mielin, sekä voimaa uusiin ponnistuksiin. Kun Niina vaan oli onnellinen ja ihan tietämätön kaikesta pahasta, olihan silloin vielä onnea ja puhtautta maailmassa -- eikä Rolf ollut mikään pelkän pahuuden uskoja, hänen oli tarve uskoa elämässä olevan hyvääkin, ja Niina oli hänellä sen uskon näkyväisenä muotona.

Tyytymättömyyttä pieneen vaimoonsa heräsi Rolfissa vaan silloin, kun huomasi hänen välistä koettavan murtaa sulkuja, joita hän rakkaudesta rakenteli pikku Niinan ympärille suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Ja semmoisia kapinanyrityksiä alkoi sattua yhä useammin, mikäli vuodet kuluivat.

Niinalla oli tuommoisia Rolfin mielestä lapsellisen uteliaisuuden kohtauksia, jolloin hän itsepäisesti vaati saada tietoa siitä tai tästä surullisesta asiasta, jota hän sattumalta oli kuullut mainittavan, taikka selitystä jostakin hämärästä viittauksesta, jonka oli huomannut seuroissa muualla.

Häntä oli samalla lailla lellitelty ja hemmoiteltu aina lapsesta asti. Hänellä ei ollut koskaan sisaruksia ja aikaisin kadotti hän vanhempansakin, jonkatähden hän sai kasvaa tätien, setien ja enojen turvissa. Niina oli ainoa lapsi vanhusjoukon keskellä, ja hänen lapsellisuutensa se juuri oli kaikkien noiden vanhuksien suurimpana ilona.

Häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin _lapseksi_, ja hänen miehensä, joka oli monta vuotta vanhempi häntä, rupesi heti käyttämään samaa hyväilynimeä, joka niin hyvin näytti soveltuvan hänen pienen, hennon olemuksensa lapsellisuuteen, hänen pehmeään, säännöttömään muotoonsa, hänen lapsennenäänsä ja pyöreihin, sieviin huuliinsa.

Mutta ei kukaan huomannut, että, Niinan istuessa vakavana ja kenenkään näkemättä, hänen siniset lapsensilmänsä muuttuivat hyvin miettiväisen-näköisiksi ja otsaan muodostui tyytymättömyyttä ja surua osoittava ryppy. Hän näki ympärillänsä niin paljon kaikenlaista, jota hän ei ymmärtänyt. Miksikä salattiin häneltä niin monenlaisia asioita? Miksikä keskeytettiin monesti pakinoiminen tutussakin seurassa, kun hän astui joukkoon?

Se oli aina loukannut häntä jo silloinkin, kun hän vielä oli ihan pieni. Mutta kun hän sitte joutui naimisiin ja huomasi miehensäkin puhelevan noissa keskusteluissa, joita ei voitu jatkaa hänen läsnä ollessaan, loukkasi se häntä yhä enemmän.

Niina oli omituisen arka kaikessa, joka koski hänen omaa sisällistä tunne-elämäänsä, ja tämä arkuus, joka oli hänessä yhtä luonnollinen kuin lapsellisin suoravaisuus ja avomielisyys kaikissa pintapuolisissa asioissa, esti häntä kellenkään uskomasta tuota ainoaa arkatuntoisuuttaan. Eikä Rolf ollenkaan käsittänyt hänen mielentilaansa. Hän oli itse suoravainen ja avomielinen, ett'ei hänelle koskaan johtunut mieleen epäillä, että hänen vaimonsa salaisi häneltä jotakin. Jos lapsi milloin oli tyytymätön, piti koettaa ilahuttaa häntä -- se oli Rolfin ainoa valtioviisaus.

Ken näki Rolfin semmoisina hetkinä lavertelevan ja leikkivän vaimonsa kanssa, olisi häntä tuskin tuntenut samaksi vakavaksi, levolliseksi ja ystävälliseksi, vaikka vähän kylmäkiskoiseksi lääkäriksi, joka katsoi sairaasensa niin ystävällisesti ja suoraan, vaikka kyllä hiukan tylyn-näköisesti. Hän oli hyvin suosittu lääkäri ja sairaat luottivat häneen ihan täydellisesti. Kun hän vaan ilmestyi sairashuoneesen, levisi sinne heti lepoa ja toivoa; hänen matala, vaan selvä äänensä, hänen keveä astuntansa ja pystypäinen ryhtinsä vaikuttivat kaikkialla mieltymystä ja luottamusta, vaan samalla myöskin suurta kunnioitusta. Eipä olisi kellekään johtunut mieleen olla tottelematta hänen pienintäkään käskyänsä; sairaat, varsinkin tietysti vaimoväki, pitivät häntä jonakin puolijumalana, joka muka oli korkeampi kaikkia muita kuolevaisia.

Kun hän nai, oli yleisö jotenkin ankarasti arvostellut hänen vaimoansa. Aina -- sanottiin -- naivat etevät miehet tuommoisia sieviä nukkeja; se on liian surkeata! Monta katkeraa kyyneltä vuodatettiin salaa sinä päivänä, jolloin Rolfin ja Niinan kihlaus tuli tietyksi, eikä Rolf ollut niistä ihan tietämätön, sillä hän oli monestikin saanut kuulla suuria salaisuuksia naissairailtaan, jotka hermoheikkoisuudessaan eivät enää edes tahtoneetkaan peitellä, että heidän kohtalonsa oli lääkärin vallassa.

Nimettömiä ja nimellisiä kirjelippuja, pyörtymyksiä ja muuta semmoista oli monestikin hänelle lääkäritoimessaan sattunut, mutta hän otti ne kaikki vastaan tuolla tyynellä ylevyydentunnolla, joka hänessä ehkä olikin viehättävintä.

* * * * *

Tähän asti oli lääkäri joka joulu ollut vaimonsa kanssa maalla hänen tätinsä luona, mutta nyt oli hänellä niin paljo sairaita, ett'ei hän saattanut lähteä päiväksikään pois kaupungista. Muuan Niinan täti, vanha neiti, oli joulun-aattoiltana vieraana, mutta vaikka lahjoja kyllä oli paljo ja kalleitakin, ei ilo kumminkaan oikein tuntunut ilolta.

Rolf ei voinut olla ajattelematta lapsuutensa kotia, jonka muistoa hän aina rakasti ja kunnioitti, vaikka siellä kyllä oli noudatettu ankaraa kuria. Arkipäivät olivat kyllä kuluneet työssä ja kurissa ja ruoka oli ollut yksinkertainen, mutta pyhinä olivat sisarukset saaneet leikkiä sitä enemmän ja syödä sitä kylläisemmin, ja ne juhlahetket säilyivät niin loistoisina ja riemullisina hänen muistossansa. Niin, semmoisena vasta joulu oli oikea joulu, kuin se silloin vietettiin. Mutta täällä synkissä huoneissa, joissa ei kuulunut lasten ääniä eikä juoksua, olivat joulukuusi ja lahjat hänestä vaan teaatterikoristuksia, sisällyksettömiä temppuja, joilla koetettiin peittää sisällistä tyhjyyttä.

"Emmekö laittaisi lastenpitoja Tapanin-päiväksi?" kysäsi Rolf äkisti, taputellen Niinan käsiä, joka yhä vielä asetteli lahjoja pöydälle. "Mitäpä siitä sanot, eikö se olisi hauskaa? Kutsumme kaikki lapset niistä perheistä, joiden lääkärinä olen -- ja annamme heidän tanssia joulukuusen ympärillä ja poimia pois kaikki nuo makeiset -- sillä mitäpä me niillä itse teemme."

Niina suostui vähän epäillen. Kaikki huoneet täynnä vieraita lapsia -- eikä yhtään omaa niiden joukossa! Ei se ilo hänestä suinkaan olisi suuri.

Rolf puolestaan toimisteli hyvin innokkaasti pienen juhlan varustelemisissa. Hän solmeili itse koko joukon pieniä lahjakääröjä -- yhden kullekin lapselle -- kuuseen makiaisten väliin. Itse oli hän käynyt ne pikku-lahjat ostamassakin aamupäivällä. Nyt tuli hän kyökkiin, jossa Niina ja Ava-täti, molemmat yhtä taitamattomat, olivat paistamassa piparkakkuja, joilla aina oli se kiusallinen ominaisuus, että imivät liian paljon lämmintä ja vähän paloivat. Rolf pyysi taikinaa ja muodosteli itse keveästi ja taitavasti lihavan, manteli-silmäisen jouluporsaan, jommoisia aina oli ollut hänen lapsuutensa kodissa. Hän oli iloinen kuin koulupoika, otti Niinan kiinni vyötäröstä; ja tanssi hänen kanssansa ihan emännöitsijän silmäin edessä sekä jauhosi aika lailla nuttunsa.

Lapset saivat kokoutua vierashuoneesen, jossa vaan yksi kynttilä paloi kruunussa. Niinan piti viivyttelemän heitä siellä sen aikaa, kun Rolf sytytti kuusen kynttilät. Ava-täti astua tipsutteli hänen vieressänsä, tuohus kädessä, luullen muka olevansa suurenakin apuna.

Rolfia viehätti ajatus, miten uteliaina lapset toisessa huoneessa odottelivat, ja tahallansa viivytteli hän oven avaamista, ett'ei suotta -- niinkuin hän sanoi tätille -- lyhentyisi yksi elämän onnellisin hetki.

"Yhden ainoan semmoisen hetken elämässäni muistan, jota voin verrata niihin, joina seisoin odotellen joulukuusen luoksi pääsemistä", sanoi hän.

"Saanko arvata, milloin se oli?" kysyi Ava-täti hymyillen.

"Ei sitä arvata tarvitse. Kyllä minä mielelläni kerron sen uudestaan kuinka usein hyvänsä. Minä seisoin salissa, jossa hääkynttilät paloivat ja vieraat olivat koossa -- mutta näkemättä ja kuulematta mitään. Anoppimuori oli juuri mennyt Niinan huoneesen häntä noutamaan -- minä katsoin suljettua ovea ja tiesin hänen seisovan sen takana lumivalkoisena ja puhtaana -- ehkä vähän pelkääväisenä ja kainona, mutta paljon iloisempana kuin tavallisesti. Voi, minä en ollenkaan suosi kaikkea tuota nykyistä pahuuden uskoa, kun sanovat elämän olevan vaan surua ja taistelua, vaikka siinä on niinkin yleviä, ihanoita hetkiä." Hän avasi vähän komeasti vierashuoneen molemmat ovipuolikkaat, odotellen lasten tunkeutuvan kilvan esiin ja rientävän päistikkaa salin valkeuteen. Mutta ihan päinvastoin -- kaikki seisoivat rivissä seinän vierissä, aivan kuin ylhäiset ihmiset juhla-atrioilla, ujoina, juhlallisina ja teeskenneltyinä. Kun he sitte pääsivät rinkiin kuusen ympärille ja saivat tanssin alkuun, muuttui elämä vähäistä vilkkaammaksi, mutta oikeata iloa ei siitä kumminkaan syntynyt.

"Parasta alottaa arpajaisetkin samalla", sanoi Rolf. "He odottavat nyt niin uteliaasti lahjojansa, ett'ei tanssikaan heitä huvita."

Mutta lahja-arpajaiset eivät iloa ollenkaan parantaneet; päinvastoin kävi se yhä pienemmäksi. Sillä lasten joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka mielessä ei olisi pyörinyt mitä rohkeimpia unelmia tarinamaisista kappaleista, joita tuo pieni salaperäinen numerolippu oli tuova. Eräs tyttö oli mielessään ihan vakuutettu siitä, että hän saisi suuren, hyvin suuren nuken, yhtä suuren kuin hän itse, semmoisen, jolla olisi oikea tukka ja oikeat räpyttävät silmät ja joka vielä -- niin uneksi hän -- osaisi astuakin. Semmoinen nukke, joka astuskelisi! -- se oli hänestä suurin maallinen onni -- ja miksikä ei sitte se toivo juuri nyt toteutuisi, kun hän oli vieraassa paikassa ja sai tuommoisen paperilapun, jota ei koskaan ennen ollut saanut -- olipa vielä juuri lääkärin luona, joka voi saada aikaan mitä hyvänsä. -- Pitkän odotuksen aikana oli hänen toivonsa kasvanut täydelliseksi varmuudeksi; ja kun hän viimein sai pienen käärön käteensä, hämmästyi hän kyllä ensin vähäsen, mutta lohdutteli kumminkin mieltänsä epäselvällä ajatuksella, että kyllähän siinä sittekin saattoi olla suuri nukke, vaikka käärö oli niin pieni. Hän avasi sen sykkivin sydämmin ja löysi kuvakirjan, jomnoisia hänellä jo ennestään oli niin monta, eikä hän niitä koskaan viitsinyt katsella, kun ne olivat niin ikävät. Tyttö oli siksi kyllin hyvästi kasvatettu, että hän koetti peitellä pahaa pettymystään; mutta se ei oikein onnistunut, hän seisoi taistellen itkun kanssa. Silloin tuli veli ja teki hänelle vähän kiusaa tapansa mukaan; se ratkasi taistelun, tyttö antoi veljelleen korvapuustin ja sai tietysti paikalla maksunkin, niin että molemmat alkoivat itkeä.

Tuskinpa oli yhtään lasta, joka ei olisi toiveissaan pettynyt. Kaikki olivat odottaneet jotakin erinomaista, mutta lahjat olivat vaan ihan tavallisia pieniä leikkikaluja, jotka kaikki olivat ennestään tuttuja; tulivatpa jotkut vielä kateellisiksikin, taikka sattui joku tyttö saamaan keppihevosen ja poika nuken, josta he alkoivat pilkata toisiansa; kun Niina sitte ehdotti vaihtokauppaa, alkoi tyttö, näyttäen olevan käytöllisempi luonteeltaan, epäillä joutuvansa tappiolle ja pyysi pojalta kahta konfehtipalaa päällisiksi, vaan poika, ollen hyvin halukas makiaisiin, sulloi kaikki kerrassaan suuhunsa. Sanalla sanoen, ei kukaan ollut tyytyväinen, ja vähimmin kaikista Niina. Miten ikävä korvaus tuo lapsijuhla tavallisesta ja luonnollisesta omien lapsien joulujuhlasta, joiden mielet tuntee ja joiden tahtoa voi mielin määrin ohjata!

"Minulla on eri joululahja _lapselleni_", kuiskasi lääkäri vaimollensa ja osoitti pientä kääröä, joka vielä riippui puussa.

"Johan minä sain kylliksi paljon lahjoja joulun-aattona", sanoi Niina vakavasti.

"Niin, mutta eihän sinun pidä kuitenkaan jäädä ilman tämmöisenä päivänä", sanoi Rolf. "Pitäisikö sinun vaan seisoa ja katsoa valmista, kun muut availevat pikku kääröjänsä."

Niissä sanoissa oli jotakin, joka loukkasi syvästi Niinaa. Oliko hän sitte todellakin niin itsekäs, ett'ei ollenkaan voisi olla muistamatta itseänsä ja olla onnellinen ainoastaan toisten ilosta.

Kun lääkäri iltasella tuli hänen luoksensa makuuhuoneesen, oli hän nukkuvinaan -- mutta Rolf huomasi, että Niina itki, pää tyynyjen sisällä.

Se kirveli Rolfin sydäntä. Miten onnistumaton oli koko tuo lapsijuhlan puuha! Sehän luonnollisesti vaan jälleen herätti kaipauksen ja äitin-aistin, joka nyt oli hänessä nukuksissa!

Rolf ei osannut sanallakaan lohduttaa vaimoansa; sillä olihan sama asia suruna hänelläkin.

Mutta jotakin oli tehtävä hänen huvitukseksensa, hankittava hänelle enemmän toimittamista. Hän oli liian paljon yksinänsä -- olihan Rolf itse aina toimissaan eivätkä he juuri sanottavasti seurustelleet muiden ihmisten kanssa. Rolf ei mielellään lähtenyt pois illoin; hänelle karttui yhä enemmän sairaita, niin että lakkaamaton työ alkoi jo käydä vaivaksi, vaikka hän vielä oli paraassa ijässään. Ainainen, ankara työ niin nuoresta alkaen, että muut lapset vielä silloin ovat leikkien varassa, ja kaikenlaiset kärsimiset paraana kasvu- ja kehitys-aikana olivat heikontaneet luonnostaan vahvan terveyden; usein tapasi hänet suuri väsymys ja välistä alkoi kuulua sydämmestä outoja oireita, jotka häntä hyvin huolettivat. Hän tunsi, että hänen täytyi olla varovainen; ja kuitenkin -- voiko hän sentähden tuomita lapsen aina istumaan kotona ja olemaan ilman kaikkia huvituksia, jotka olivat luonnollinen tarve hänen ikäisillensä!

Siitä päivästä alkoi Rolf käyttää vaimoansa vieraisilla muutamissa perheissä, joiden lääkärinä hän oli ja joissa vietettiin suuria pitoja. Niina sai hankkia useampia pukuja, hän oli iloinen ja hurja tanssissa kuin nuori tyttö, häntä imarreltiin ja suositeltiin vähäsen, miehensä suureksi mielihyväksi, juuri sen verran, että hänellä oli hupaista.

Mutta lääkärin sydäntaudin merkit lisäytyivät; kun Niina eräänä iltana pukeutui pitoihin, makasi hän suruisena sohvallaan, mietiskellen, mitä hän sitte antaisi vaimollensa korvaukseksi, kun kerran ei enää jaksanut käydä vieraissa hänen kanssaan.

Silloin tuli Niina lentäen hänen luoksensa, pitkä, laahaava, rimsuilla reunustettu alushame yllä -- pää jo kukilla koristettuna.

"Kuulepas, uusi leninkini ei ollenkaan sovi minulle", sanoi hän. "Minä en sitä enää ota ylleni, ennemmin olen tänä iltana kotona."

"Mikä siinä sitte on vikana?" kysyi Rolf. "Olihan kangas kumminkin niin kaunista."

"Niin, sepä se juuri on kiusallista. Leninki on erinomaisen kaunis -- mutta ei sovellu minulle."

"Vaikka se on vaaleansininen, joka juuri on sinun värisi."

"Niin, eikö totta? Olenhan aina näyttänyt sievältä vaaleansinisessä puvussa? Ja äsken, kun se oli ylläni, näytin minä rumalta -- niin, oikein rumalta. Ava-täti tuli tänne katsomaan pukuani -- ja hänestäkin teki se minut rumaksi. Tule tänne, täti, ja sano, miten sievältä minä näytin sinisessä leningissä."

"Lapsi-raukkaa", sanoi Ava-täti, ilmestyen ovelle. "Niin se todellakin on, että sinä olet vähän rumentunut viime aikoina -- taikka et juuri rumentunut, vaan käynyt vähän kalveammaksi ja -- se on kummallista, mutta silmät -- nuo silmät, jotka aina olivat niin sydämmellisen kauniit -- ne ovat tulleet vähän himmeiksi -- eikö sinustakin näytä siltä, Rolf?"

"Kyllä, samaa olen minäkin ollut huomaavinani jonkun aikaa", sanoi lääkäri ja nousi kiireesti pitkältänsä, ikäänkuin olisi äkisti jotakin johtunut hänelle mieleen.

"Tulepas tänne, että saan katsoa sinua", sanoi hän vetäen Niinan istumaan polvellensa ja kiinnitti terävän lääkärinkatseensa häneen.

Niina käänsi punastuen silmänsä maata kohti.

"Jos sinusta näytän rumalta, et saa katsoa minua ollenkaan", sanoi hän, tahtoen päästä irti.

"Sanopas, -- oletko voinut oikein hyvin viime aikoina?"

"En oikein, ehkä -- mutta -- --"

"Miksi et ole puhunut minulle?"

"Minä en tohtinut. Minä tiesin, että sinä silloin heti kieltäisit tanssimasta".

Rolf kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka sai koko hänen muotonsa loistamaan ilosta ja kainosta onnesta.

"Luuletko?" kysyi hän samoin kuiskaten.

"Minä tuskin uskallan toivoa vielä", sanoi hän, nousi ylös ja työnsi vaimonsa äkisti luotaan. Hän näytti liikutetulta ja hänen silmissään kiiluivat kyynelpisarat.

"Kaikki pidoissa käymiset ainakin saavat nyt toistaiseksi jäädä", sanoi hän.

Rolf kääntyi sitte jälleen vaimoonsa päin, veti hänet luoksensa ja syleili häntä innokkaasti.

Lopun talvea elivät he hiljaisuudessa. Lääkärillä oli pari kertaa pahan tautinsa kohtauksia, mutta niistä hän hyvin vähän piti lukua, kun hänen mielensä oli niin täynnä uutta toivoa, joka alkoi koittaa hänelle, ja mikäli Niinan sievyys väheni, kasvot kalvenivat ja laihtuivat, katse himmeni ja liikkeet muuttuivat väsyneen-näköisiksi, sitä enemmän piti Rolf hänestä huolta, sitä hellemmin hoiteli häntä.

Niina ei koskaan oppinut liikkumaan varovaisesti, ja jos hän olisi saanut elää omin päin, olisi saattanut helposti käydä samoin kuin edelliselläkin kerralla. Milloin kiipesi hän korkeille rapuille ottamaan esille paraita astioita, kun heillä oli joskus vieraita; milloin käveli ohuissa kengissä kalosseitta ulkona lumessa, milloin avasi kaikki ikkunat keskellä talvipakkasta, jos hänelle kävellessään oli tullut kuuma. Rolfilla ei enää ollut mielessänsä rauhaa, jos oli poissa hänen luotansa. Yksin sairasten vastaanotto-aikanakin täytyi hänen aina välistä käydä katsomassa, ett'ei Niina tekisi mitään tyhmyyksiä. Välistä sattui niinkin, että Rolf, kun hänen joskus täytyi jättää vaimonsa joksikin illaksi yksiksensä, tapasi palatessaan hänet pimeässä itkemästä. Niina ei koskaan sanonut syytä -- hän oli tähän aikaan yleensä hyvin oikullinen ja heikkohermoinen ja hänen mielessänsä pyöri kaikenlaisia hullutuksia. Uudet ajatukset, uudet unelmat saivat hänet kokonaan valtaansa ja häntä rupesi erittäin miellyttämään lukeminen, johon hänellä ennen ei ollut halua.