Part 3

Chapter 32,850 wordsPublic domain

Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä. Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut. Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen, vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä. Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo, Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu: _kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti_, suuri kiitos, kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]

Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset. Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia "törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.

Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta. Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A. Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on jotenkin yleisesti kadonnut.

Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan, osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin, Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn korjattu.

Runomitta.

Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa, on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta runomitanopista.

Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on tarkemmin tutkinut kirjassaan _Le Poesi Fennica, Aboæ_ 1766-1778. Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835) kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa sanankoron.

Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:

Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa:

Ensimäisessa runojalassa saavat tätä paitsi kaksi tavuuta olla mielin määrin pitkät taikka lyhyet, kuitenkin sattuu har-yoin, että sanoja semmoisia kuin avaa käytetään. Tämä ensi-mäinen trocheo saattaa myöskin vaihtua dactvloon taikka neljään lyhyeen tavuusen:

Viimeistä läheisimmässä esimerkissä näkyy omituisuus, josta Lönnrot huomauttaa, se nimittäin, että korottomat, position'in kautta pitkät tavuut ovat epämääräiset (ancipites), jos niiden sija on pitkän ääntiön perässä; sentähden tässä: suutän.

Jos tämän kaavan mukaan tarkkaamme runomitan puolesta edistyneimpiä lappalaisia runoja, niin huomaamme että ne ylimalkain niinkuin Suomenkin runot ovat rakennetut neljän trocheon perusteelle. Mutta toiselta puolen ei ole runomittaa niin tarkasti noudatettu kuin suomessa, ja myöskin laajuus-säännöt ovat enemmän laimin lyödyt. Tuon tässä esille esimerkin. Runomitan täydellisentämiseksi ovat välistä muutamat, värssyt luettavat niin, että yhdestä tavuusta tulee kaksi, niinkuin:

Oikeampi on kuitenkin tässä runomittaa kolmejalkaisena pitää, niinkuin laita on seuraavissa värssyissä, missä välistä puuttuu yksi taikka useampikin tavun, joita ei saata täyttää:

Päiven paitejen skerrun. Cummä-čuölmait čuölmad Paarne'pa pootein puutuist Jahnam jauhkasahta, Päruit paiskasahta. Nalne somattiin morssem, Unnoi olmučen uutan.

Sitä vastoin löytyy myöskin värssyjä, joihin on lisätty kaksi tavuuta, esim.

v. 68 Sālahaisn, juokuisn nalmebäälastallin ja 189 Avageijan āltu' čuöppadallin,

jos ei tässä tahdo otaksua neljätavuista runonjalkaa, jonka ensimäinen tavuu olisi pitkä ensimäiseksi ja kolmanneksi.

Ei ainoastaan ensimäisessä runonjalassa, vaan myöskin kolmannessa on varsin usein trocheo vaihtunut daktyloon, jopa ottaa tähän osaa toinenkin, vieläpä neljäskin:

_Poddusisn_ pārne' lien tūlen,

samate myös v. 40, 160, 174.

Määra-kaise _kovvaides_ kähče,

ja II, 20, 21, 98, 102, 161.

Polpiit _poihturit_ pātertahta,

sekä 38, 121, 159, 172.

Hōla, _hūmaha'_. pārun _paukasa'_, 159.

Niinkuin viime mainittu värssy näyttää jopa kaksikin daktyloa, niin on myöskin 175 värsyssä kaksi semmoista vieritysten:

Lääkus _vadnases päggdban_ vaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.

Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä. Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam | kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna, pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja semmoisia kuin _poddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuots_ käytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.

Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuin _Fidnalan le rieksak, | aaldun le | sorva_. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka, jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin on myöskin laita _Morse faurog_ ja _kulnasatz_ nimisissä kappaleissa, jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide paikkansa. _Accečan niejda_ sadussa lau suu veli mereen uponneelle sisarelleen:[30]

Oabbačamaj, Boade gaddai! Mannat čierra, Gussat mäkko, Boade gaddai!

Sisar kulta, Tule rannalle! Lapses itkee, Lehmäs ammuu, Tule rannalle!

Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:

Ale boalde njämmäin nji£ačidad! Ale boalde baččad! Gälle mon jo dittim, basse varas duökken don läk ällam![32]

Älä polta Nänniäs, nisiäsi Älä polta poikaas! Kyllä mä jo tiedän, Pyhän vaaran takana Sä oot elänyt!

Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää. Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam. Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:

Ögödym ögödym Tyvjän konjön Södtsör pödtsör Niss jam vartön Puön pegyschöi, Brotön lyijiss.

II.

Tschukläki mukläki Okinakin kurkin Säröbygyn kyrsyn Jagan tschiran Guordyn Sjuojyn Tylavylyn tschuktschjyn Badjdoryn baidögyn Karei barei Sjöpyssyn kydsjylyn Lei lei ju Da i kandala ju Matöny ju Da i pudu ju Kuima ju Da i sybana ju Potsch potschin ulutschyn Konaschja kotyr Tschuklä kotyr Maklä kotyr.

Jaettakoon värssyt miten tahansa, runorakennuksen perustuksena pysyy kuitenkin kaksi tai kolme trokeoa, jotka tuon tuostakin vaihtuvat daktyleihin. Niin on myöskin niiden laulujen laita, mitkä muut paljoa myöhemmin ovat Syrjäneissä keränneet. Tästä on seuraavassa osastossa tarkemmin puhuttu. Alkusoinnusta pääsemme muutamilla sanoilla. Runomitan puolesta täydellisemmissä lauluissa tapaapi sen useammin, sekä kahdessa että kolmessa sanassa peräksyttäin: päiven paarne laivems luota; pieggapa poijosit possuht; hilat laivem lafferdatta. Usein sointuu yhdessä värssyssä kaksi sanaa parittain toinen toiseensa: kolle kiila, silpa šiila; kiika kiilte, muotoses moije. Myöskin parallelismo on kaikkialla lappalaisissa runoissa tavattavana, vaikk'ei sitä sentään ole käytetty samassa määrässä kuin suomessa.

VI.

Lappalaisten runojen Ikä. — Syrjänin ja Mordwalaisten runoja. — Yhteinen satuaine. — Eläintaruja. — Jumaluuskuvituksia.

Meidän on nyt selvittäminen tuo tärkeä kysymys lappalaisen runouden ijästä ja synnystä. Onko se luonnollinen kehitys tuosta yhteisestä siemenestä, jonka ensimäiset yksinkertaiset oraat nousivat jo yhteisessä suomalais-lappalaisessa kansassa, vai onko se ainoastaan joku heikompi kajaus run saammasta suomalaisesta runosta? Fjellner'in tiedonannon mukaan on pääasiallisimpia osia sekä Päiven parne'sta että myöskin Piššan-Pašša'sta laulettu Karesuannossa ja Jukkasjärvellä pohjosessa ja Heijedalissa etelässä. Näillä tienoilla asuu, kuten tiedetään, myöskin paljon suomalaisia, ja lähellä Herjedalia on Wermlannin metsämaat, joihinka noin 250 vuotta sitten lukuisia suomalaisia siirtolaisjoukkoja Ruotsin kuninkaan käskystä muutti, ventovilla voimillaan vähitellen peratakseen erämaat pelloksi. Tässä saattaisi nyt päättää, että yhdeltä puolen nämä siirtolaiset ja pohjassa taasen sinne asettuneet suomalaiset ovat naapurilleen antaneet halun ja ensimäisen kehoittimen runoilemiseen. Fjellner mainitsee useampia runoja, joita hän on kuullut laulettavan Tornion ja Kemin Lapissa ja jotka muka muotonsa ja sisältönsä puolesta pitävät niin yhtä suomalaisten runojen kanssa, että jompikumpi toisinto varmaankin olisi suora käännös. Välistä kuuluu tavattavan lappalaisissa lauluissa suomalaisia värssyjä, välistä suomalaisissa lappalaisia.[33] Molemminpuolista vaikutusta ei siis yksityisissä kohdissa käy kieltää, ja se onkin hyvin luonnollinen paikoissa, missä lappalaista ja suomalaista kansaa on sekaisin ja missä molemmat osaavat kumpaakin kieltä. Tuderus'en ilmoitus karhurunosta, jota lappalaiset laulavat ja jonka hän kuitenkin suomeksi julkaisee, on varmaan myöskin ymmärrettävä niin, että Lappalaiset ja suomalaiset samankaltaisia runoja laulavat.

Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin varma vakuutukseni, että suomalaisten kansojen runoilijatoimi ikänsä puolesta on asetettava sitä aikaa ennemmäksi, jolloin he toisistaan erkanivat. Tässä todistukset.

Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus, joka 16 vuosisadan keskipalkoilla kirjoitti tunnetun historiansa Europan pohjoiskansoista, jo kertoo, että Lappalaiset pidoissansa kutsuttivat harpunsoittajaa (citharoedus), jonka säestäessä he muinaisilla lauluilla, esi-isien tapaan, entisaikaisten sankarien ja jättiläisten mainetöitä ylistivät.[34] Tosin kyllä Scheffer epäilee tämän tiedon luotettavuutta,[35] mutta sen on toki nykyisin venäläinen tutkija Dantschenko vahvistanut. Eräs tyttö Imandra järvellä kertoi, näet, hänelle, että Lappalaiset häissä ja muissa juhlallisuuksissa laulavat runoja, ja että etenkin vanhat runot ovat suuriarvoiset.[36] Laulut ja runot olivat siis vanhimpien tietojen ja lappalaisten omien ilmoitusten mukaan heissä kotiperäiset.[34]

Mutta suoran todistuksen siitä, että niin on ollutkin laita, antaa lappalaisten runojen muoto. Edellisessä luvussa huomautin jo siitä, että jo heidän runotaiteensa vanhimmissa näytteissä, näissä Scheffer'in julkaisemissa kahdessa laulussa, ilmestyy sama runomitan käyttäminen kuin myöhemmin kirjoitetuissa. Jos nyt vasta tuttavuus suomalaisten runojen kanssa olisi saattanut heidät runoilemaan, niin on kai otaksuttava, että he myöskin olisivat tarkemmin jälitelleet suo malaista runomittaa, kuin mitä tapahtunut on. Mutta nyt on tuo Lappalaisten käyttämä muoto ennemmin jonkinlaista rytmillistä prosaa, se ei ole niin tarkoin säännöllistä, mutta pitää vielä tarkemmin yhtä syrjäniläisten ja mordvalaisten laulujen muodon kanssa. Jo ylempänä olen julkaissut kaksi vanhaa lapsenlaulua, jotka Sjögren v. 1827 Syrjänein keskuudessa kirjoitti. Ne eivät kuitenkaan ole ainoat jäljet tämän kansan kotimaisesta runoudesta. Ne runot, joita tavallisimmin lauletaan, ovat tosin, useimpien kertojain antaman tiedon mukaan, paraasta päästä venäläisiä. Mutta Sjögren kertoo, että yläpuolisen Wytschegda joen syrjäisemmillä tienoilla myöskin löytyy kotoperäisiä syrjäniläisiä lauluja,[37] tieto, joka herra Wolkov'ilta saapi lisää tukea sen ilmoituksen kautta, että Syrjäneillä on omia, etenkin häärunoja, ja että semmoisia ei löydy ainoastaan Wytschegdan ja Petschoran, vaan myöskin Udoran, Lusan ja Syssolan tienoilla.[38] Vaikka näitäkin ilmoituksia on epäilty, käyvät todistukset kuitenkin vähitellen selville. Popov, joka nykyisin Moskovan ihmisja kansatieteellisen seuran teoksissa on julkaissut runsasvaraisen kirjoituksen Syrjäneistä, tarjoo siinä luettavaksi kolme alkukielistä runoa, joista hän on varustanut kaksi käännöksellä.[39] Kolmas osoittaa kieltä, jota, vanha kun on, ei enää ymmärrä, mutta jossa vieläkin huomaapi useampia syrjäniläisiä sanoja. Esimerkkinä painatan tähän yhden näistä runoista kokonaisuudessaan ja muutamia värssyjä toisesta. Bade'n (suomeksi paju) on Wolkov säilyyn kirjoittanut, vaikka jo Popovkin sen tunsi; se on hieman venäjänsekaista.

Bade.

Bade, bade! Mij gaztom pukalan? Ali tenid, bade, voitelis tele? Voitelis tele, ali izeris zere? Bad vuživ tiis köƷid va vizivte? Munisni, loktisni maior götiräs, Kerahš-ke naja kik peliš; Kik peliš, koimödes piže. Boštasni-ke naja miča niles; Puksisni-ke naja samöi pižes šire: Nil-lei, nil-lei gažtom pukalan? Ali tenid, nil-lei, and, mamid žal? And mamid žal? ali čoid, vokid žal? Čoid vokid žal? ali rodid vužid žal?

Paju.

Paju, paju, miksi oot sä suruissas? Painaakohan pohjatuuli sinua? Painaako pohjanen vai ruoskiiko rakehilla? Vai valaako kylmää vettä merestä juurillesi? Menivät, läksivät majorin vaimot, Melaa kaksi tekivät he; Kaksi, paatti kolmanneksi. Veivät neidon kaunokaisen, Laskivat keskelle venettä. Tyttö, tyttö, miksi oot sä suruissas? Suretko sä isää, tyttö, vai äitiäs, Isää, äitiä, veljeä, sisarta, Sisarta, veljeä vaiko sukulaisia?

Runo on pitempikin, vaikk' ei Popov tunne jatkoa. Toisessa hänen julkaisemassansa innossa, jonka herra Ardaschev on säilyyn kirjoittanut,[40] vaihtelevat kysymykset ja vastaukset seuraavin tavoin:

Roi, roi, roi! Kičče vetlin? " " " Kičče munan? — Völes korsnï. Kučem tenad vödid? — Lïsa kïmesa.

Roi, roi, roi! Kičče vetlin? j.n.e. Möskös korsnï. Kučem tenad möskid? — Sura mös. j.n.e.

Roi! mihin olit mennyt? Mihin menet? — Hevosen hakuun. Minlainen hevoses? — Laukki otsassa.

Roi! mihin olit j.n.e. — Lehmän hakuun. Minlainen lehmäs? — Sarvet päässä. j.n.e.

Ensimäisessä runossa kohtaa meitä nyt sama runomitta, millä Pišša Pašša alkaa: kolmelle, neljälle ja useammallekin trokeolle rakennettu mitta, jossa daktylit usein asettuvat näiden sijaan. Toisessa runossa on värssyjä kahdella tai useammilla trokeoilla, joidenka rinnalla on daktylejakin; sama on laita myöskin tuossa merkityksensä puolesta epäselvässä katkelmassa, joka alkaa näin:

Modla polin Pan činase Kod pan? L'ok pan. Kod lok? Bizim lok. Kod bizim?

Jos vertaa tähän tuota runomitan horjuvaisuutta lappalaisissa runoissa, erittäinkin niiden runomittaisten osain lyhyissä värssyissä, niin tulee, kun tuleekin, tuo yhteinen alkuluonne tuntuviin. Ensinmainitussa runossa on niinikään selvä paralellismo lausetavassa nähtävänä.

Syrjääniläisessä kieliopissaan on Savvaitov, paitsi muutamia sananlaskuja, julkaissut myös 4 kertomusta ja 16 laulua Syrjäänin kielellä, ensinmainitut Syssolau, jälkimäiset Wytschegdan murteella. Luonteeltaan ovat ne aivan samanlaiset kuin muutkin tähän otetut. Niinpä vaihtelee esim, ensimmäisessä kertomuksessa proosallinen esitystapa runomittaisten kappalten kanssa, seuraavaan tapaan:

Kukku, sar pijanjas! Menam kuim vok völi, Da ötik vok es lö: Ötik vok menam Ezlä kïƷ' jilin, Möd vok menam, Zarni kiƷ jilin, Kojmöd vok menam Žemč'ug kiƷ jïlïn.[41]

Toinen laulu alkaa sanoilla:

Bobö, bobö! kïtse vetlin? — Čožö guö vetli! (s. 146); toinen taas: Öti čibi iƷas koka (s. 147) ja Jensań, puksi med jugid mestaös; Jözsan, puksi med gaža mestaös (s. 149).