Part 1

LAPPALAISIA LAULUJA

Kokoili

O. Donner

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

Omistettu _Elias Lönnrot'ille_ suomalaisen kansalaulun ansiorikkaalle herättäjälle.

Sisällys-luettelo:

Alkulause. I. Varemmin julkaistuja Lappalaisia runoja. — Fjellner. -Sorsele. II. Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne, Piššan Paššan pardne, Päiven neita ja Kassa muödda. III. Lapin runouden eri lajit: kertoma-runo, tarinoita ja elinsatuja. -Sananlaskuja ja arvoituksia. IV. Lyrillistä runoutta. V. Runo-mitta. VI. Ikä. — Laulujen muoto Syrjäniläisillä ja Mordvalaisilla. — Yhteinen ja alkuperäinen satu-aine. — Jumaluus-käsitykset. VII. Kertoma-runot. VIII. Pienempiä lauluja.

Alkulause (Elias Lönnrot'ille).

Tuo paimentolaisten puutoksista niin yltäkylläinen elämä Lapinmaan härmäisillä takamailla ei suo heille paljon tilaisuutta antautua runollisuuden onnellisempiin unelmiin; ankara taistelu olemuksen puolesta antaa ajatuksille kokonaan niiden sisällön. Sen vuoksi kuvastavatkin tässä jäljempänä seuraavat laulut, ainoat jotka nykyiseen aikaan saakka ovat kootut, ainoastaan aivan vähän kehittynyttä henkistä elämää. Kuitenkin on Sinusta, joka olet niin perehtynyt suomalaisten kansalauluin kukkaistarhaan, halvalla kanervallakin tuore metsätuokseensa. Ota se siis hyväntahtoisesti vastaan.

Sinä tiedät kyllä ett'ei se vaadi itselleen suurta runollista arvoa. Kansatieteellisenä kuvaelmana, osoitteena siitä, kuinka ihmisen ajatustapa muodostuu niin puutteellisissa ja vaivanalaisissa suhteissa lienee tällä kokouksella kuitenkin suomalaisten kansain sivistyshistoriassa arvonsa. Sulimmat kiitokseni siitä harrastuksesta, jota olet osoittanut tätä kohtaan, mutta erittäinkin "Päivän poikain" suomen- noksest Sallittakoon minun tässä lausua kiitollisuuteni niillekin, jotka tiedonannoillansa ja aikaisemmilla käännöksillänsä ovat saattaneet tehtäväni mahdolliseksi. Rakkaassa muistossa on vanha Fjellner Sorselessa säilyttänyt muistelmia lapsuudesta — vuosisatamme alusta. Hänettä olisivat ne luultavasti jo aikoja sitten haihtuneet kansan muistosta. Olkoot nämä vanhuksen mielestä ikään kuin hänen oma pystyttämänsä muistopatsas esi-isille!

Useimpia lauluja antoi minun käytettäväkseni kuolinvuoteellansa, nykyjään tuonen majoihin muuttanut, Jaakko Fellman Lappajärvellä, toisia antoi minulle ystävällisesti J.U. Grönlund Tukholmassa. Kääntäissä olivat erittäinkin herra pastori Joh. Mörtsell Maidissa ja A. Laiti Vesijärvellä sekä J. Krohn ja A. Genetz täällä useimpain lauluin suomentamalla ystävällisimmästi avulliset. Heille jokaiselle pyydän lausuani sulimmat kiitokseni.

Laulunäytteet, joita on ko'ottu Venäjän Lapissa, saattavat arvelemaan, että niitä on vielä melkoiset määrät lappalaisten kesken. Onnistukoonpa vielä jonkun saada kootuksi sellaisiakin, 'joilla on suurempi runollinen arvo ja tulkoon siten todistetuksi, että lappalaisetkin kerran ovat olleet samanlaisten tunteiden elähyttämät kuin heidän heimokansansa.

Helsingissä, tammikuussa 1876.

_O. D._

I.

Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. — Sorsele.

Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä, joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet, niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]

Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta, joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17 vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin, yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua, sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3] että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon, joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.

Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr., jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista, jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha, pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa (vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä otteen lapin kielisestä _Peiven parneh_ (auringon pojat) nimisestä runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St. Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan, mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (_Peivash Parneh_, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta mukailemasta.(_Peivash Parneh_, the sons of the Sun-god. Translated to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)

Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347 Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A. Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan "Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon. Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa, ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.

Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.

_Anders Fjellner_ syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (_fjäll_), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa, _vuole_'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.

Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.

Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.

II.

Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. — Päiven neita. — Kassa muödda.

Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: _Peijen neida_, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen _Kassa muodda_, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.

Tuon epillisen runoelman _Päiven pārne_ päivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä: _Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn_, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.

Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.

Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]

Toinen epillinen runo on _Piššan Paššan pardne_, Pišša Paššan poika. Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet. Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita; mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta; kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja 124 on hän kuitenkin säilyttänyt _rautapantsari_ sanan, se kun näet on tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissa _rauta_ sanan sijassa on _sōte sarkab_, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.

Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta, niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä. Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimellä _Piššan Paššan alge_, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua, pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (_vulga batera tzemem tzememest_). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy äidiltään: _etnem, gokte mu atijen njemme_, äiti, mikä on isäni nimi? Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän: _imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem_ (varmaankin čuočelam), enhän toki ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (_etnem, daita mennen laipem_) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän hänet, puristaen leipää käteensä: _etnem, sardna mu atjen nimmem_[8] äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä tappanut, mutta, jatkaa äiti: _alle me pardnem dohka vuelke_, älä mene sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?) kotaan: _Hasmannen kåtan tjanga_. Stalu käskee palvelijansa kutsua vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset (Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait, Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan, sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen, että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa, liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän siihen muutamia arveluita.

P.P. alge.