Part 10

Mutta siinä paikassa, missä peurat nousivat maalle, Torajaisenaution lähellä, on vieläkin Ounasjoen törmässä syvä kuru, Torajaisenautto, joka rannasta mutkitellen nousee kankaalle Taalovaaraa kohden, ja sen pohjoispuolella on pienempi kuru, mistä Tiernan tokka painui takaisin Ounasjokeen.

Kittilässä Kuivasalmenjärven koillisrannalla, Päiviönkentällä, asui muinaisina aikoina Päiviö, Kittilän sydänmaiden ensimmäinen asukas, jonka sukua nykyisetkin Lapin lukuisat Päiviöt ovat.[12] Päiviökin oli noita, jopa oikein "hirmuinen" lovinoita, joka sivakkapuolella saattoi laskea Kellostapulinkin vaaran huipulta, huimaavan korkeasta ja jyrkästä rinnesyöksystä alas Ounasjokeen, niin ettei edes rasvakuppikaan, jonka hän oli asettanut päälaelleen, pudonnut eikä läikähtänyt yli laidan.

Monia suuria ja merkillisiä töitä teki Päiviö, kävi Ruotsissakin majavanhaustalla parantamassa kuninkaantyttären. Ja vihavenäläisiä hän monet kerrat saattoi noitakonsteilla surmilleen. Osuivat vainolaiset kerran Päiviön asennollekin.

-- Kylläpä Karjalan perkele nyt puohkii, arveli Päiviö.

Vihavenäläiset ottivat Päiviön rengin ja lähtivät viemään joukossaan. Renki pyyteli Päiviötä:

-- Nakkaa, isäntä rakas, sanaparilla perääni!

-- Mene jalkoihis vain! sanoi Päiviö.

Mutta kun viholliset pääsivät erämaihin, loitsi Päiviö ketun edellä juoksemaan, ja sitä lähtivät he koko joukolla ajamaan, jättäen vain yhden miehen vartioimaan vankia. Silloin juoksi poro metsästä, työnsi päänsä rengin haaroihin ja laukotti hänet selässään Päiviön asennolle. Ketun ajajat lopulta väsyivät ja eksyivät korpiin. Toisen kerran pani Päiviö poikansa luotsimaan vihollista metsien takaiseen lappalais-sijtaan ja toimitti metsään poronvasan juoksemaan edellä. Sitä taas nälkäinen joukko rupesi lennättämään, mutta vasa laukkasi metsiä ristiin, rastiin ja eksytti ajajansa selkosille, jolloin viimein Päiviön poika yht'äkkiä hypähti vasan selkään ja ratsasti sillä tiehensä. Oli taas sitten Päiviö itse vainolaisia soutamassa järven ylitse ja mentiin saareen levähtämään. Siellä loitsi ukko kaksi oravaa laukkaamaan pitkin saarta. Vainolaiset kävivät oravia ahdistelemaan ja kun saivat ne kiinni, rupesivat niistä keskenään tappelemaan. Sillä aikaa lykkeli Päiviö huomaamatta kaikki veneet vesille ja nosti tuulen ajamaan ne järvenselälle. Tuli siitä joukolle hätä, mutta Päiviö loitsi pikku aluksen metson peräkumppiluusta ja tarjoutui noutamaan veneet. Metson peräkumpilla istuen ja käsillään meloen souteli Päiviö järvelle ja heitti vihavenäläiset saareen.

Tapahtui kerran, ettei lohi enää noussutkaan Kittilän jokiin, vaikka se ennen oli kaiket kesät suurina joukkoina molskehtien kohonnut kaukaisimpiinkin korpivesiin. Silloin Päiviö lähti ottamaan selkoa, mikä oli lopettanut lohennousun. Meni noita louheen, piiloutui säynäjän suolenmutkaan ja lähti laskemaan jokea aina Keminsuulle asti. Huomasi Päiviö silloin, että jokivarrelle pitkin matkaa oli asettunut uutta kansaa ja että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen, joten nousulohet puuttuivat satimiin. Äkämyksissään Päiviö pirstoi kaikki kalapadot ja ui sitten takaisin kaukaiseen kotiinsa.

Ja taas pääsi lohi nousemaan Päiviönkin vesiin.

Mutta sillä aikaa kuin Päiviö oli lohennoutomatkalla alhaalla, tuli Kittilän Lonnakossa asuva Haikara-noita hänen emäntäänsä tappamaan, Haikara kun oli vihoissaan Päiviölle. Akka oli rannassa venettä tervaamassa, kun Haikara tuli muka kyselemään kuivia kaloja ostaaksensa, mutta noitamiehen akka arvasi kyllä Haikaran aikomukset. Ruvettiin mittaamaan kaloja. Haikara nuuski niitä ja sanoi ilkeästi:

-- Ku kuivaa, se kuivaa.

-- Ku tuoresta, se tuoresta, akka vain ärähti.

Haikara rupesi katselemaan vahvaa keppiään. Silloin karjaisi noidan akka:

-- Musta metto, nosta sie päätäski!

Ja sen sanan päälle lensi Haikara keskelle järveä, niin että jämähti, ja virta kuljetti ukon alas Loukisjokea Ounaaseen ja sitten Ounasta aina Kuusajoen suulle, jossa hän tarttui kuin märkä raasu suureen Haikarankiveen, keskelle jokea. Siinä roikkui noita pitkät ajat, kunnes kesätulva nousi ja työnsi hänet Molkojoen suun alapuolelle, Molkokönkään alle, Haikarankariin, johon taas jäi virumaan. Vasta syksyllä tuohustajat pimeänä yönä löysivät äijänraadon ja raahasivat rantanuotiolleen. Siinä kalamiehet katselivat kamalaa löytöään, tunsivat ukon ja arvelivat, että onkohan Lapin noitaraasu taas ollut

-- Hauen suolen soikelossa, kolmannessa koikelossa.

Ja sinnehän noita olikin henkensä piilottanut, hauen mustan unimaksan alle, ja siitä heräsi heti henkiin, kun sai kuulla päästävät sanat. Hepokalliolle, neljänneksen ylöskäsin, pyysi noita hänet saattamaan, koska siellä häntä kyllä kyyti odottaa. Sinne ukko kannettiin, ja siellä hän lauloi itselleen komean hevosen, hyppäsi selkään ja laukotti Alakylään, Ylitalon noidan, Pötys-Klaavun luokse.

Pötys-Klaavua rupesi Haikara nyt houkuttelemaan apulaisekseen, että käytäisiin yhdessä Päiviön kimppuun. Mutta ei rohjennut lannannoita, vaikka oli suuri noita hänkin ja oli monta kertaa ajellut näkymättömällä kyydillä, lähteä lapinnoitaa vastaan. Eikä uskaltanut Haikarakaan yksinään, palasi vain nolona Lonnakkoonsa ja koetti elää sovinnossa Päiviön kanssa.

Kävi suuri Päiviö-noita toisenkin kerran Keminsuulla, matkaten taaskin kalana taipaleensa. Hän oli kuullut huhuja uudesta opista ja uudesta jumalasta, joka oli niin mahtava, että uskalsi ruveta taistelemaan lappalaisten suuria jumalia vastaan ja hävittämään heidän pyhiä paikkojaan. Vastaan noita soti alussa uutta uskoa, mutta sitten vanhana, kun Sodankylään tuli ristinjumalan pappi, antoi hän kastaa itsensä.

Mutta vanhan noitavoimansa Päiviö siinä kaupassa menetti. Ei voinut hän enää loveenkaan laulautua.

-- Risti minut rikkoi, papinkaste painoi!

valitteli hän muistellessaan kadotettua kykyänsä.

Asui sitten Kittilän kirkonkylän ensimmäisinä eläjinä kaksi suurnoitaa, Pietula ja Hannula, jotka aina olivat keskenään sotajalalla. Hannula pani Pietulan karjan metsänpeittoon, Pietula kostoksi noitui Hannulan äijän sonnina maata möyrimään; Hannula nosti käärmeen Pietulaan, Pietula pani karhun Hannulan kantapäille. Ja kaikenlaista muuta kiusaa äijät toisilleen keksivät.

Pietula mahtoi mennä louheenkin ja kalana vesiä matkata, ja Hannula saattoi suurena lentonoitana kulkea tuulispuuskissa. Mutta kerran Pietula laski lohena Ounasjokea, joutui pyydykseen ja menetti pyrstönsä, ja siitä lähtien on Pietulassa ollut jalkavaivaisia. Hullusti kävi Hannulankin lentomahdille. Äijä meni kerran Pietulaan, ja Kitti-emäntä, lapinlähtöinen akka, nappasi äkkiarvaamatta lammasraudoilla äijän otsatukasta suuren tukon. Ei ennättänyt Hannula muuta kuin karjaista:

-- Kitko!

Ja otsatupsu oli maassa. Eikä sen perästä äijä enää päässyt lentämään.

Sirkan kylässä asui ennen Konttinen, Kittilän viimeisiä suurtietäjiä, Sirkan ensimmäisen asukkaan, Konttis-raukan jälkeläisiä. Lappalaisten ikivanhoilla pyhillä mailla, kahden tunturin välissä, kauniin Immeljärven rannalla, monet ajat asunut lantalaissuku oli lantalaiseen tietäjämahtiinsa saanut lappalaistakin voimaa. Konttis-raukkakin oli ollut semmoinen tietäjä, että oli muuripadalla soudellut Immeljärvellä.

Konttinen oli myöhemmän ajan tietäjiä, kun jo uusi usko oli ennättänyt Lappiinkin ja kirkko saatu Sodankylään, jossa jo pappikin ja vallesmanni asuivat. Lapinkorpien kansalle oli annettu ankara määräys, että jokaisena rukouspyhänä piti joka ainoasta erämaan asunnosta olla ainakin joku ihminen kirkossa. Vaatipa "Punakorva" pappi vielä, että heinäajan rukouspäivänä kansan piti jo lauantaiksi saapua kirkolle ja yksissä miehin niittää pappilan jokirantaniitty.

Sodankylän kirkolle täytyi Konttisenkin mennä, ja Salmen äijän kanssa yhdessä he tekivät pitkän matkansa. Heti pantiin ukot niittämään, vaikka oli kova helle, Marjatan sunnuntain aatto.

Pistipä muuan niittymies, joka oli kyllästynyt Punakorvan lauantaityöhön, heinät tuleen, ja rätisten lensi liekki pitkin kuivaa luokoa. Mutta silloin Konttis-ukko lähti astelemaan poikki luovon ja siihen tuli tyrehtyi.

Punakorvakin sai kuulla tämän noidantyön, ja illalla, kun äijät tulivat rippikirjoitukseen, kysyi hän Konttiselta:

-- Milläs voimalla se Konttisen vaari valkean sammutti?

-- Ei ole mulla mitään voimaa. Sanoin vain: Isä ja Poika hallikhon valkeaisen, ja siihen se loppui.

Eikä pappikaan siihen mitään mahtanut, kirjoitti vain ukot ripille. Mutta ulos tultaessa kysäisi Salmen ukko Konttiselta:

-- Ekkö sie tee mitään, kun pappi niin sanoi?

-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, murahti Konttinen vain.

Syksyllä, tuomiosunnuntaina, tuli pappi Kittilän Kaukosen kylään saarna- ja palkankantomatkalle. Kaukosessa oli silloin pieni kirkko, käräjätupa ja markkinapaikka, "Holmanlinnaksi" sanottu, ja sinne taas piti Kittilän kansan saapua joka talosta sakon uhalla. Punakorva tuli jo lauantaina Kaukoseen, istui asuntotalossaan ja tiedusteli, ketä on tullut kirkolle, onko tultu sieltä ja sieltä. Jo viimein kysyi:

-- Onko Salmen äijä tullut? Onko tullut Konttisen vaari?

-- Ei ole näkynyt vielä, sanottiin.

-- Kun tulevat, niin käskekää puheelleni, varasi pappi.

Ja kun ukot tulivat, vietiin heidät heti papin luokse.

-- Kuinkas olet voinut? kysyi Punakorva Konttiselta.

-- Hyvästi on voitu! Kuinkas kirkkoherra on voinut? Pappi vastasi.

-- Hyvästi kyllä! Mutta on tullut kummallinen vahinko. Muiden porot löytyivät, mutta minun porojani ei löydy. Enkä tiedä, mihinkä ne ovat joutuneet.

-- Vai niin, vai niin!

Antoi pappi äijille ryypyt. Konttis-ukko nakkasi ryypyn ja tuumiskeli:

-- Vai niin, vai niin!

Kaatoi pappi toisen ryypyn ukoille. Kontinen katsahti pikariinsa, heitti suuhunsa ja tuumiskeli:

-- Vai niin, vai niin!

Kolmannenkin ryypyn pappi tarjosi. Konttinen katseli pikarinsa lävitse pitkän aikaa ja puheli:

-- Kyllä pappi poronsa löytää... ei ne ole kaukana... tuossa ne on kaikki yhessä... järven rannalla rytiä pieksävät... kaunis männikkö on eteläpuolella... kellovaatimella on valkea vasa.

Ja sieltä porot löytyivätkin. Lähellä kotia, järven rannassa, vain petäjikön vierellä pieksivät rytiä, ja kellovaatimella oli valkea vasa.

Olivat ukot taas kerran Sodankylän kirkolla, ja sattui silloin Punakorvan luona olemaan vallesmannikin, Matliini,[13] joka oli kuullut Konttisen mahdista. Rupesi vallesmanni ukkoa pilkkailemaan:

-- Kun sie et anna minulle mitään, ahmaa, kettua, vaikka karhuakin?

-- Onko se minun vallassani antaa? murahti Konttinen.

-- No, kun sie olet papillekin porot toimittanut, vallesmanni ilvehti.

Äijä ei sanonut mitään. Palatessa Salmi taas kysyi:

-- Ekkö sie mitä sille tee, kun se noin pilkkaa?

-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, ukko vain urahti.

Palasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli Lintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu, suuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi metsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme vuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään, penikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt Konttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän enää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.

Yhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin, makasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran äijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä Konttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja palasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät sekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät taas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta kun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan sisuskaluja.

Missä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.

-- No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo syötiin, sanoi Konttisen vaari.

Oli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan asuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli suuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein kulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja unimielissään hyreksi:

-- Minun mieleni, minun mieleni tekee Norjahan. Nouse nyt luontoni louhikosta, haltiani havon alta, joka mulle joutuin johdattaapi, tien toisen toimittaapi.

Sitten alkoi äijä laulaa lapiksi:

-- Kost muu herkka? Kost muu lautsi? Kost muu kierris? Kost muu karppu? Kost muu kahper? Kost muu rahpuk? Kost muu aksu? Kost muu niihpe?[14]

Jo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:

-- Meres aaltuu, meres aaltuu laikutalla![15]

Sitten hän yht'äkkiä huudahti:

-- Kost muu stuorra kuölli, johka muu valdda![16]

Sen jälkeen tupsahti ukko tainnoksiin mättään viereen, ja hänen henkensä lähti matkaamaan kaukaiselle Ruijanmerelle.

Samoinkuin Inarin ja Kittilän noidat riitelivät keskenään poroelosta sekä metsän ja veden viljasta, samoista seikoista olivat Muonion ja Enontekiön noidatkin sotajalalla. Tunturien ylitse he hyökkäilivät toistensa alueille tuhoa tekemään, jopa toistensa kimppuunkin. Milloin he laukkasivat valkkohärkinä eloa ryöstämään, milloin lähettivät haltijansa kiukkuisina koirina tulen kanssa oikein hengen päälle käymään. Niin lähetti Ounastunturin noita, joka asui marastoissa Ounastunturin pohjoisnokalla, haltijansa muoniolaista Taipaleen noitaa tappamaan, ja ne laukkasivat kahtena koirana pitkin tunturipolkua, ja tuli vain leiskui niiden välissä.

-- Nyt se on pannut hengen päälle käymään! sanoi Taipaleen noita ja lähetti vastaan väkevämmät haltijat, jotka kävivät Hetan noidan haltijain kimppuun, niin että niiden täytyi pyörtää takaisin. Ja ne palasivatkin kirveinä ja hävittivät isäntänsä.

Mutta kun sitten kirkonoppi pääsi Lapissa valtaansa ja papit rupesivat siellä vaikuttamaan, tuli monelle Lapin vanhalle suurnoidalle surullinen loppu. He koettivat kyllä säilyttää vanhaa uskoansa, sotia uuden opin julistajia vastaan ja ehkäistä heidän toimintaansa, mutta lopulta pääsi pappi voitolle. Kaukosen kinkereillä kerran Sodankylän pappi ilmoitti kansalle, että hänen pitää kohta lähteä "papin eksaamiin", ja pyysi hän sentähden seurakunnan esirukousta, jotta eksaami hyvin onnistuisi. Mutta kinkerituvan nurkassa istui pari Kittilän noitaa, Haikara ja Pötys-Klaavu, ja Pötys-Klaavu sanoi Haikaralle:

-- Rikheit' perkelhet sekottakhon!

Ja semmoinen voima oli noidan sanoilla, että pappi oli niin hulluna eksaamissa, ettei osannut kerrassaan mitään.

Pötys-äijän sanat kerrottiin papille, ja kun hän sitten tuli toisen kerran Kaukoseen saarnaamaan ja kinkereitä pitämään, jyräytti hän:

-- Onko niitä perkeleen apostoleita täällä paljonkin?

-- Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka silloinkin sattui olemaan paikalla.

-- Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee parannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen haltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!

Ja niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen, oli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet Pötys-Klaavu ja Haikarakin.

Surmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna juhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi pauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa nimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa pappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka siellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa loppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan Kitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen suuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna löydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä äijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren suuri kulkija.

Meni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat asuivat, ja pauhasi sielläkin:

-- Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja kristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!

Mutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä menossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna tuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.

Sillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu sellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.

LOMA-TUOKKO

Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että "risti heidät rikkoi ja papinkaste painoi", mutta toiset taas pysyivät itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen kadotukseen, sillä "noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän." Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa, jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin, heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.

Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä vahvemman vallan tieltä. Ja "raukoiksi" nimittää nykyinen kristikansa heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo perineen onnettoman tulevaisuuden.

Mutta eivät nämä vanhat ukko-"raukat", niin säälittävä kuin heidän tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.

Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:

-- Tästä halki! Puske puita, mäijytä mäntyjä, mutta älä minuun koske! Mene ilmaan, piru, siell' on sulla lentosija!

Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.

Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin, nimittäin Tuomas Lomajärvi, "Loma-Tuokko", koko pitäjän parhain tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.

Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.

Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta, ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta rantatöyriltä.

Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta. Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle, parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.

Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,

-- Ei täällä juossut jumalanvilja, eikä käynyt karjankynsi kuuna ilmoissa ikänä.

Metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin lähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä kaikista ihmis-asunnoista -- Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle, likeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee kiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja miltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa asettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku kyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa korvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.

Penikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman huipun, "Valkoisen-Isän", juurella ennen muinoin, neljä miespolvea takaperin, Kelontekemän Lassilan ensimmäinen äijä ja valkoinen karhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä, kuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat toisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen juurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin "Valkoinen-Isä" vatsa viillettynä auki. -- Parin, kolmen neljänneksen päässä on Silmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö näki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi isälleen: "Silmä paistaa, silmä paistaa." Ukko pinkaisi terävän nuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.

Lapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähän ikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanha Riimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen Vasaran Niklaavu, kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.

Samaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä entisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja Rumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin vanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama, kiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan tikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla säärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu saattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua hauen suolenmutkiin.

Loma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan, kuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin lentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän tytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä poppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan Tuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön mies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan tullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla kiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.