Part 9
Mutta joikaaminen on muka itse paholaisen, kaiken synnin ja riettauden isän, opettama taito. Niin sanoo Lapin kristitty kansa. Sillä kun Jumala ajan alussa vatkasi perkeleen taivaasta alas, niin se heti piruuksissaan ja vihapäissään rupesi joikaamaan ja rallitti joka äänellä. Ja siitä sitten ovat lappalaisetkin saaneet hirveän ja syntisen tapansa joiata ja rallittaa samalla lailla kuin paholainenkin. Senpä tähden ei kristitty lappalainen koskaan joikaa, eikä anna kodassaankaan kenenkään joiata. Kauhuissaan hän kuulee suruttomien pirunpalvelusta ja pakenee kiireesti pois koko paikalta sanoen, että pitäisi Jumalalta rukoilla järkeä, jottei ihminen menisi niin pitkälle syntisyydessään, että rallittaa niinkuin "pärgalak", ulvoo niinkuin työnsä tehnyt hukka tunturilla ja volisee niinkuin yksinään rannalle heitetty koira.
Mutta ei ole totta, että joikaaminen olisi mitään hukan ulvomista taikka koiran volisemista, ja vielä vähemmin se on pirun opettama taito. Sen kyllä tietävät Lapin vanhat joikaajamestarit, jotka vasiten ovat sen johdosta tutkineet Sanaakin. Ja itse Laiti-pappikin, totinen kristitty, sekä kuulu saarnamies, Ies-Pieti, ovat sanoneet, ettei joikaaminen ole syntiä, kun ei vain pahaa joikasta, niinkuin ei myöskään ole synnillistä ottaa pari ryyppyä silloin kun on kylmä. Saattoi tihulainen kyllä vihoissaan rallittaa vaikka minkälaisella äänellä, mutta se äijä ei osannut rallittaa nuotin mukaan enempää kuin koira taikka hukka, kun se ei ollut käynyt minkäänlaista oppia. Ja oppia tarvitaan joikaamiseenkin. Tuulikin kyllä viheltää koivussa, kun on kova sää, niin että moni pelästyksissään kuuntelee, mikä se viheltää, mutta siinäkään ei ole mitään nuottia eikä järjestystä, senkun taitamatonta vihellystä vain. Samoin opinkäymättömältä viholliselta jäi nuotti tekemättä. Mutta lappalainen joikaa nuotin mukaan. Sillä joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku "pykheitä", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan niinkuin virren veisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää venyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti. Niinkuin esim. Piri-Hannaa joiattaessa:
-- Voi jaaa, Piri-Haaanna, kuinka se ooli kauunis, voi jaaa, voi jaaa, kuinka se ooli liiikkuva, voi jaaa, voi jaaa, niinkuin eelävähoopia.
Mutta tästä kaikesta ei tihulainen rallittaessaan tiennyt mitään, enempää kuin siitäkään, että joiussa pitää myös olla "sisälläpito". Sillä ei lappalainenkaan turhia ulvo eikä volise, vaan hän laulaa aina asiaa. Itse joikaaminen ei ole niinkään tähdellistä kuin se asia, mistä joikaaminen johtuu. Asia on jo sekin, kun pikkuruisesta Kaapin Jouni-äijästä, joka kesäisin asustaa Hammastunturilla, joiataan:
-- Voi pientä miehenpätkää, nun nun nun nuu. Voi, pientä miehenpätkää, nun nun nun nuu.
Ja kun siihen vielä pannaan sopiva nuotti, niin tulee joikuun kyllä siksi sisällystä, minkä pikku Jouni-äijä ansaitseekin. Kuulijakin siitä helposti ymmärtää, että juuri Hammastunturin Jounia siinä joiataan.
Nuotti ja sisällys ovatkin joiun tähdellisimmät asiat, ja ne johtuvat juuri siitä, kenestä taikka mistä joiataan. Niinpä semmoinen mies, joka on hyvin toimekas ja joutuisa "liikannoltaan", vaatii pontevan ja miehekkään nuotin, joka lisäksi kulkee hopusti, mutta hitaammalle tulee hitaampi ja pehmeämpi nuotti. Niinkuin Ketomellan äijällekin, joka aina liikkui hitaasti, ajatteli pitkään ja teeskeli töitään hiljakseen, niin että koko elämäkerta oli vain tuollaista "hunteeraamista"; häntä kuvaava joikausnuottikin oli samanlainen, hidas, pehmeä ja pitkään kulkeva, Komealta kuului sentään sekin, kun äijästä joiattiin:
-- Satakunta oli poroa, ja kaksi oli taloa ja lehmiä vielä. Ja äijä siivo oli, ja sauva oli hän, sauvostelemaan porojen perässä.
Mutta Jaakon Pieti, repäisevätoiminen Kaaressuvannon lappalainen, joka päivässä pisti ja nylki viisikymmentä poroakin, sai hopusti kulkevan, komean ja kovan nuotin joikuunsa:
-- Jaakon Pieti, nun nun, noo noo, suuri, nopea käsi, joka viisikymmentä poroa päivässä nylki hajalle, nun nun nun, noo noo noo.
Ja sen hän tarvitsikin. Sillä miehelle, joka on toimelias ja hoppu, häätyy olla hoppu ja kova nuotti, ja vielä "kovan puustaimen päältä", niinkuin virsikirjassakin toinen nuotti on kovempi ja "kovilla puustaimilla" tehty. Pietin joiussakin on "pee" kova puustain, ja pehmeä "nun-nun'kin" loppuu "oo"-hon, joka myös on "kovanlainen". Tuntureita laukkova, tulena raivoava hukkakin vaatii oikein komean ja raamikkaan nuotin niinkuin vaunut, ja siinä on "kovat puustaimet ja hoppu liikanto". Mutta taas kun pojat rakkaudessa joikastavat tyttäristä, nuotti käy hyvin heleästi ja lempeästi. Samoin myös poronvasoista joiataan pehmeästi ja lempeästi:
-- Vasat roukuvat kun vaatimet lähtevät, etteivät toiset kuule toisiansa. Ja ne pelkäävät, etteivät löydä emoansa.
Jos taas jostakusta joiataan vihassa, silloin syntyy oikein kova ja kiukkuinen nuotti, joka menee hyvin terävästi, jopa oikein "haukkumisen mallissa".
Jokaisella henkilöllä, josta joiataan, on oma nuottinsa, joka on aina sama, joiattaisiin hänestä mitä tahansa. Mutta suurilla pororikkailla ja liikkuvilla miehillä saattaa olla kaksikin nuottia, voipa hyvin arvokas henkilö, oikein suuri ja ovela porotokkien surmaaja, saada viisikin nuottia.
Nuottia pantaessa tulee sitten sisältökin esiin. Siinä juuri selostetaan joiattavan elämäkerta, sanotaan kuinka hän elää, tai mitä hän tekee, tai minkänäköinen hän on, tai kuvataan hänen luonnettaan. Joikaaja siinä kuvittelee omassa mielessään, että sellainen on se ihminen niinkuin hän joikaa, joko hän sitten muistelee joiattavaansa rakkaudessa taikka vihassa, taikkapa leikkiä ja pilkkaakin tehden. Pojat varsinkin muistelevat kauniita, nopsaliikkeisiä, näppäräkätisiä tyttäriä rakkaudessa ja siitä joikaavatkin. Niinpä he sanovat koutokeinolaisesta Simma-Ellistä:
-- Se Simma-Elli, se oli vielä kaunis, se pitäjän kaikkein kaunein.
Pientä punaposkista Oskalan Annia muistellaan:
-- Se Oskolan Anni, se pehmeä ja hieno, se vielä hyvä, ja se vielä kaunis. Se istuskeli, lapsiriepu vielä istuskeli.
Ja näppäräsorminen Joenmukan Elli saa joikauksen:
-- Joenmukan Elli, sehän se on seppä: hän kutoo paulat ja kuroo kengät, ja kaunis hän on.
Samoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista, jotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja kaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin heittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat poronvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei uskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta; hän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja saa heiltä heleän ja komean joikastuksen:
-- Se oli semmoinen poika, että pysyi suopunki kädessä ja tarttui kiinni, mihin heitti. Ja se oli Orjes-poika. Kun se heitti, niin kyllä tarttui kiinni.
Ja Pietin Anttia tyttäret ylistävät:
-- Se Pietin Antti Haldiissa asuu porojen kanssa, ja se on joutuisa ja reipas, ja sitten se tappaa poroja.
Samoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:
-- Kaijan-Annin Aslakka, se on näökäs ja kaunis, se on oikea varas. Voi, se Kaijan Aslakka!
Haukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin ja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen ominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa, sanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin "loikkaisee nunnuttamalla". Niinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:
-- Salkko on suuri porovaras ollut, nun nun nun nun nun nuu. Nyt on kyky loppunut, nan nan nan nan nan naa, ja porot pääsevät, nun nun nun nun nun nuu, rauhaan Salkolta, nan nan nan nan nan naa.
Ja lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee lapintyttöä, haukkuu tyttären isä:
-- Kuoppalan Aukku, nan nana nanna, se Aatamin suhka, lollo lo lollo, se helvetin mukka, nan nana nanna, se hevosen nokka, lollo lo lollo, se unipeski, nun nunu nunnu.
Muotkatunturin vanhasta Jounin Niila-äijästä, joka aina aamuisin köpsöttelee kotansa ovelle ilman laatua tarkastelemaan, joikaa lappalainen pientä pilaa laskien:
-- Jounin Niila vanhus, Muotkatunturin hukka, etelää nuuskii ja kintuilleen laskee.
Taitavat joikaajat päästelevät pitkiäkin muisteluksia, joissa on sattuva nuotti sekä asiaa sisällyksessä. Niin saamme Kelo-Juunaasta kuulla pitkän reippaan juotkun:
-- Voi sen Kelo-Juunasta, se se jo tienaili, luu luu, toistakymmentä vuotta Ouliina-vainaan Annia. Na, kyllä se jo on rikastunut, lollo loo loo, talla laa laa, kyllä se jo itsekin on vähän rikastunut, ku lullu luu luu, kun se on tullut Salkon Jussan tykö, ku lullu luu luu. Ei sillä ollut vaatetta päällä, lollo loo loo, talla laa laa. Nyt sillä pojalla on seitsemänkymmentä poroa, niin niin niin niin niin. Kukapa sen olisi uskonut, että Kulku-Miinan pojasta semmoinen tuli, ku luu luu lu lu, laa laa laa la la. Ei sitä ole koiraa karvaan katsomista, ko loll lo loo lo, lalla la la, loo loko loo.
Ottavat mestarit elämäkerran myös eläimistä, porosta ja poronvasasta, hukasta, ahmasta, sääskestä, ja panevat niille sopivat nuotit. Palkistuntureista, suurista jängistä ja ruijantulistakin tekevät taitavat joikusepät nuotin ja rupeavat joikaamaan. Ruijanmeren tuntureista päästelevät Koutokeinon lappalaiset komeita joikuja. Enontekiön poromiehet lasketellessaan laajan, monilakisen ja monikuruisen Ounastunturien ryhmän lukemattomia myötäleitä ja vastaleita huikkailevat näkemyksiään ja kokemuksiaan:
-- Voi Onnistunturia onnetonta![10] Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Haaravaarako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Kiekerökö siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Rautuvaarako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Tappuriko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pippakeroko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Outtakkako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pahakuruko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Voi Ounistunturia onnetonta! Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
Mutta taitamattomien joikaaminen on melkein kuin vihollisen rallitusta: ei siinä ole paljon sisältöä eikä nuotissa pykeitä. "Orjes-pojat", Ruotsin lappalaiset, ovat paljon huonompia joikaamaan kuin Suomen tunturimiehet ja koutokeinolaiset, ja muutenkin heidän joikaamisensa on toisenlaista kuin muiden. Orjes-pojat joikaavat enemmän niinkuin nokalta pehmeästi, nunnuttavat hyvin paljon, miltei aivan kokonaan, pannen väliin jonkun sanan taikka vertauksen ja sitten taas nunnuttaen. Mutta Suomen lappalaiset joikaavat kohta paremmin "teen" ja "peen" päältä, terävästi ja kovasti. Suomen tunturimies onkin miltei terävämpi ihminen kuin Orjes-poika. Maa kun on täällä viljaisempi ja jäkäläkentät paremmat, järvissä suuria rasvaisia siikoja ja porot lihavia, niin Suomen mies saa syödä väkevämpää ruokaa ja jaksaa sitten hyvin ja osaa paremmin joiatakin kuin Orjes-poika.
Jotkut sukkelat lapinäijät saattavat tekaista joikauksen itsestäänkin, ottavat vain elämäkertansa taikka muut sattuvat sanat ja panevat niihin oman erikoisen nuottinsa. Ja sitä sitten saattavat ruveta muutkin joikaamaan. Niin tuli kerran "raameus" Romu-Mikkoon, niin että hän joiaten rupesi kerskaamaan rikkaudellansa ja sai aikaan pitkän "luettelemisjoikunsa":
Ooppee Mikko Hetta, uusi talo, ooppee Mikko Hetta, iso pirtti, ooppee Mikko Hetta, iso aitta, ooppee Mikko Hetta, hyvä maa, ooppee Mikko Hetta, vanha muori, ooppee Mikko Hetta, uusi navetta, ooppee Mikko Hetta, seitsemän lehmää, ooppee Mikko Hetta, uusi talli, ooppee Mikko Hetta, nuori ori, ooppee Mikko Hetta, kymmenen härkää, ooppee Mikko Hetta, Lakso Riita, ooppee Mikko Hetta, minun morsian.
Kodassaan ei lappalainen joikaa, sillä seinien sisässä ei ääni lähde hyvästi ulos eikä soi niin komeasti ja vapaasti kuin ulkoilmassa ja korkeilla tuntureilla. Mutta pitkiä tunturimatkoja ajellessaan lapinäijät aikansa kuluksi oikein juorottavat. Varsinkin tyyninä pakkasöinä, kun kuu kumottaa taivaalla, tähdet vilkkuvat, ja tunturit ja vuomat häämöttävät salaperäisinä, on hauskaa joikailla, ja joikaaminen kuuluu silloin tunturimaissa hyvin kauniilta. Poronkin on sitä hupaista kuulla, pikku nulkkaa kun ajetaan. Metsissä ja tuntureilla porotokan mukana kulkiessaan myös paimenet aikansa vietteeksi joikaavat ahkerasti. Ja häissä, kun on muutamia kertoja annettu hyvät ryypyt, joiataan väliin, niin että senkun "yksi kahina vain käy". Mutta Alattion markkinoilla ei anneta joikastaa. Sen on Hukka-Salkkokin monta kertaa tullut kokemaan, sillä joka markkinoilla ryypyt saatuaan on hän sitä yrittänyt ja aina joutunut putkaan.[11] Mutta sitten markkinoilta palattaessa on kyllä saatu joiata, ja onkin oikein miehissä joikastettu, niin että Ruijan tunturit ovat kaikuneet, ja sudetkin lähimailta peloissaan kaikonneet syrjäpuoliin.
Joskus käyvät Lapin joikaajat kilpailemaankin, kuka osaa "sepemmän" nuotin ja kuka useamman muistaa. Niin kerran Näkkälän Jussan Anni ja Proksin Pierran Elli rupesivat kilpailemaan ja joikasivat kaikista ihmisistä, mitä vain muistivat, Hetan ja Koutokeinon lappalaisista ja lantalaisista. Koutokeinossa syntynyt Jussan Anni oli sepempi joikaaja ja muisti enemmän kuin Pierran Elli.
Lapin joiku elää vieläkin. Puhumattakaan nuorista pojista ja tyttäristä, jotka toisistaan joikailevat, on Lapissa vielä sellaisia suruttomia vaareja, jotka kyllä uskaltavat joiata ja osaavat joikujen kaikki pykeet laskea ja nostaa niinkuin pitääkin. Sellaisia äijiä on Näkkälän reima Hukka-Salkko, joka joikailee vaikka pirtissäkin, niin että uskovainen Romu-Mikko kauhistuu, laukkaa ulos ja huutaa ovelta, että niinhän sinä ulvot kuin hukka. Ja Niila Tornensis Porojärven mailla on mainio joikaamaan. Koutokeinossa on koko joukko joikumestareita: Lassan Jaakko ja Kaarin-Pierran Pierra, Maaretan Mikko ja Maijan Aslak. Matin Kleemetti-äijä on kauhea joikaamaan, tehden sitä talvikaudet tuntureilla aivan myötäänsä, ja Pintän Niila on joikaamiseen oikein seppä, vaikka ei "aa"-ta tunne. Jopa jotkut naisetkin ovat mestarijoikaajia. Jounin Pierran Elli Lankoniemessä oli juovuksissa ollessaan mahdoton joikaamaan, ja Tsiuttaan Elli Koutokeinossa on oikein päämestari. Hän tekaisee nuotin kenestä hyvänsä, eikä tarvitse eukon kauan miestä katsella, ennenkuin nuotti hänestä jo on valmis.
Nuoret nykyiset joikastajat eivät ole enää sellaisia mestareita; heidän laulunsa on vain lasten laulua eikä vanhojen jäkäläisten äijien joikaamista. Niinkuin nuoren Marjonan Jussankin, joka kyllä yrittää joikastella, mutta hänen joikunsa on kaikkein alkuperäisintä laatua, lähennellen jo, ellei juuri tihulaisen rallitusta, niin ainakin pikku pennun ulinaa. Ei osaa joikumestari muuta kuin:
-- Vou vou vou vou vou vou, vuv vuv vuv vuv vuv vuv.
Ja jonkun sanan vain lykkää väliin siteeksi.
Mutta ikälopuilla joikaaja-äijillä on Lapin vanha laulu ja nuotti säilynyt veressä. He ovat sen perineet vanhoilta entisenä hyvänä aikana, jolloin ei omien isien laulua vielä pidetty syntinä eikä halveksittu. Eivätkä nämä äijät ole laulussaan koskaan huomanneet mitään pahaa eikä synnillistä, kun eivät ole pahaa joianneet. Eivätkä huomaa sitä nytkään. He joikaavat vieläkin, kun tuntureille pääsevät, yhtä kirkkaasti kuin entiset "uskottomat" ukotkin, joikaavat niin että tunturit kajahtelevat. Matin Kleemetti luultavasti joikaa yhtä kauheasti vielä monta talvea. Ja Hukka-Salkkokin joikaa vaikka Romu-Mikollekin hänen oman joikunsa, jopa hyväntuulisena naurahdellen kuuntelee, kun joku laskettelee hänen omaa komeaa, reipasta joikuaan, jossa kerrotaan, kuinka Salkko kolttahirvaallaan lasketti Ketomellan törmää ylös. Kaikki muut raidon porot oikenivat törmässä, mutta väkevä servakka vain veti, ja Salkko päästeli ohitse kaikkien muiden ajomiesten. Tästä Salkon rennosta ajosta saatiin joiku:
-- Nulpot kaikki jo selällään oli, loko loo lo lo loko loo lo loo, mutta kolttaservakka vain veti. Ja Salkko kätteli ohi ajaessaan kaikkia ja kauppaili turskia, ja käsi vain heilui, loko loo lo lo loo lo lo. Ei ne härät hirttyneet, vaikka kolttaservakka veti, loko loo lo lo loo. Ja Salkko meni pirttiin vain ja joikaili ja antoi ryyppyjä vielä ja joikaili: Salkko-äijä, loko loo lo lo loo, lähtee ajamaan, lo loo, ja ajaa yötä myöten Kittilään asti, ja sivu Kittilänkin, loko loo lo lo loo. Kyllä Salkolla vielä, lo loo, on semmoinen servakka, lo loo, että se yhtenä yönä, loko loo, nulkkaa Kittilään asti, loko loo loko loo lo lo loo.
Paljon on kyllä Lapin laulu entisestään vaiennut. Varsinkin viimeisinä vuosina, jolloin "espaanintauti" kamalana raivosi Lapissakin, moni suruton rupesi tunnustamaan uskoa ja luopui synnillisistä menoistaan. Koutokeinossakin useat vanhat äijät heittivät joikaamisen pois.
Muita lauluja ei lappalainen helposti opi, omaan lauluunsa hän vain on mestari. Sitä hän kyllä kykenee jutkuttamaan, ja sitä riittää hänellä vaikka laulaisi vuorokauden yhteen menoon. Alku hänen laulussaan on, mutta loppua ei tulekaan. Riittäähän sitä vaikka kuinka pitkälti, kun väliin puhuu sanoja ja sitten taas joikaa ja nunnuttaa.
Mutta ei lantalainenkaan puolestaan saata oikein lappalaisen tavalla oppia joikaamaan. Sillä joikauksessa on "semmoista villi-ihmistä", ettei siihen lannanmies koskaan voi oikein tavastua.
Eikä joikauksen puustaimiakaan saata aina sanoa suomeksi, koska se on niin kokonaan lappalaista hoitoa.
LAPIN SUURNOITIA
Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin, jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.
Onkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan vaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa ollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat antaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin, joilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja noitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata kuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä haltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat. Henki kulki joko linnussa -- monestikin mustassa korpissa -- kalassa, porossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella käärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet määräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava kutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita voinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut "louhessa". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut takaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei apulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut lovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä vuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat. Vieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:
-- Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo
kasvanut kuusi kulmaluille. katajapensas parran päälle. Ei ole enää helppo nousta ylös.
Ja äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.
Tällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei ollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa, vaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla lovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna haltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja kulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin ihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen "suojuvansakin" eli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt minkäänlaista kuvahaista.
Ounasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa on synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille kiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio, Kittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän lapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.
Siihen aikaan ei ollut vielä poroja Kittilän mailla, ja kaikki villipeuratkin olivat kiveliöistä kadonneet; luultavasti olivat Inarin noidat vetäneet ne omaan maahansa. Silloin Torajainen, Kittilän noita, päätti ottaa selvän, mihin peurat olivat hävinneet. Hän, vanha lovinoita, lauloi itsensä louheen, lensi Lapin tunturit ja jängät aina Inariin asti ja huomasi, että
-- Inarainen, reinajalka, on vienyt viljan meijän maasta. Kitka, kitka Kittilästä vääräsäären väkivaltaa sotahan nyt haastaa, ilman armon anelematta, ilman rauhan rakentamatta.
Torajainen piiloutui pilkkukuonoisen peuravaatimen pikkukynnen alle ja ruukalti Ivalojoelle, joka oli Inarinmaan ja Kittilänmaan rajana, kutsui sinne kaikki Inarin peurat ja lähti sitten ohjaamaan niitä Kittilää kohden. Ja kuin pilvenä tuli peuralauma erämaiden halki aina Ounasjoelle asti, Torajaisen asennolle, laskeutui jokeen ja rupesi nousemaan vastaista törmää ylös.
Mutta Inarissa, oikeassa noitien maassa, asui silloin myöskin suurnoita, Tierna, "Inarin iso noita", jolle haltija heti antoi asiasta tiedon. Hän huudahti:
-- Torajainen, stuorra noita, vei meijän maasta viljan kaikki, kaikki ketut, kaikki saukot, kalat kaikki kaivoistakin, voia voia voia naa! Kiskoo, kiskoo kittiläinen Inarin härkää reimasäärtä, voia voia voia naa!
Laulautui hänkin loveen, meni valkkovaatimen takajalkaan ja lähti joukkoineen rukattamaan Torajaisen jälkeen. Juuri kun Torajainen tokkineen oli nousemassa Ounasjoen törmää, tohahti niinkuin tuuli tunturista, tuli viheltäen, vonkuen ja puita repien, ja iski peuralaumaan.
-- Ammu valkkovaainta! huusi Torajainen pojalleen, joka jousineen oli törmällä.
-- Heittäkää pilkkukuono-vaain kiinni! komensi Tierna joukkoaan ja syöksyi jokeen, ettei jousimies ennättänyt ampua.
Inarin miehet heittivät pilkkukuono-vaatimen kiinni, ja Torajaisen täytyi tulla esiin sen pikkukynnen alta. Mutta hän sieppasi heti pojan jousen ja ampui itse valkkovaadinta, niin että Tiernankin täytyi tulla piilostaan pois.
Tuli siinä suurnoidille tora ja tappelu, mutta ei kumpikaan voinut toistaan masentaa. Viimein täytyi äijäin sopia, niin että viljaa ja eloa pitää olla kummassakin maassa, molemmin puolin rajaa, Ja niin lähti Inarin iso noita kuljettamaan omaa osaansa takaisin tunturien taakse, ja Torajaisen törmälle jäänyt osa pysyi Kittilässä. Siitä lähtien oli taas peuroja sekä Kittilässä että Inarissa, ja opittiin niistä sitten kesyttämään poroeloa.