Part 11

Entisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä pojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta isänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti sukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen lakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa perijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran merelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä palaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen löytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden tietäjien "virkapukuun" kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut ainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka ulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä niskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä vasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.

Ei ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä hän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta lentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan Konttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä sentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla -- vaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään, puristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa kamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat väkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen äyskii äijä:

-- Kun luontoni löyän louhikosta haltijani havon alta, niin ei multa sanat unehu.

Ja kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa, sähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa kiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:

-- Karhu on kaikkein julmin otus. Tiijänpä synkän syntymäsi, maan kuoksu, kasvantosi: Pääs on sammalmättähästä, silmät tuomen marjasista, hampaas rauvasta rakettu, korvat lepän lehtisistä, kourat koivunkäykkyröistä, kynnet männynlöyhäsistä. Mene tuonne, kunne käsken, juokse julkista tietä, kohti painu Pajavaaraa, kussa hampahas hakataan, kyntes kaikki kaotetaan! Juokse juoksevan tavalla niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!

Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:

-- Korppi ompi Konnan lintu, syntynyt Sysimäellä, kovottu kojannoesta, ruppa Ruman Tukkipuista, nokka Äijän kirvehestä, pää perkelehen patarajasta, siivet Hiien viuhkamoista.

Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:

-- Ampiainen averiitti, syntyraatti synnyttäjäsi, kasvaraatti kasvattajasi, pistä piikkisi, taita nuolesi, käännä kärkesi käppyrään!

Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:

-- Löttönen, lattonen, Hiien punatakkinen, selin minnuun, kynsin, päin seinänrakkoon!

Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:

-- Kivi Kimmon Kammon poika, maan maksa, manteren silppu, mitä haaskasit haamuani, kovanlaisesti koskettelit? Lehä paremmin kuin leppä, hoha paremmin kuin honka, älä liikuta lihaani äläkä kosketa nahkahani! Koskas tunnen olentosi, paremmin pahat tekosi, ota omas, vejä vihas!

Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:

-- Rauta raiska, miksi syöt syntyäsi, miksi haaskaat haamuasi? Et ollut silloin suuressa arvossa, kun maitona makasit nuoren neitosen nisässä. Muista se, että minä olen uljahampi rautaa, verrattomampi kultaa, ei minun muotoni muuksi muutu. Ota omas, vejä vihas, ellet maha kivessä maata, johon sinut luotu on!

Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun "puu puhas jumalan luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama" sattuu ihoa iskemään. Sievästi hän puuta, "koska se on kaikkein tarpeellisin", käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:

-- Ota vihas viimeinenkin ihostani ihmehestä!

Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, "Pukurin pojalle", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille paiskaa:

-- Tehen vielä kuin virolainen, joka paistoi pakkasen vihan, minä paistan kaksin kerroin, oluvetta, viinatta, sanan kovan voimasta, hampahan ison iskulla. Läkähy omahan vihaas, tukehu vielä tuskahas!

Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.

Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset "rookaavat" ihmisen joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa, piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä kamalimman näköisenä äyskien:

-- Manalainen maasta tehty, konnan kohusta kovottu, sammalesta synnytetty, varsan vähistä valettu, koinaa kolmea kuollutta tammaa, mä'ännyttä mäiskyttele, Hiien neittä hilkuttele kylmän tallin lattialla. Mene pois marnimasta, anna rauha raavahille, orpolapsille sovinto! Minä herra, sinä palvelija!

Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä kuulla:

-- Käärme on kaikkein kavalin. Tiijän synkän syntymäsi, kulohoinen kasvantosi, maannuora nuoruvesi: Mustankosken kalliolla makas kuusi perkelettä, valos kuola konnan suusta, kina kiljuvan kijasta. Tuost' on kitko alkuns' saanut, lahokantohon kasunnut. Perkeletten partakarva, kieles on Hiitolaisen heinähanko, nokkas paholaisen lehtikeihäs. Koskas tiijän syntymäsi, ilmahan tähän tulemasi, otan ohjat käteheni, jolla voin sinut tukehuttaa. Astu eteheni heti! Ellet astu eteheni, tukehu paikalla tuskihisi ja pakahu pahoin tehnehesi!

Näin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka asiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä voimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan kuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa myöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat. Välikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana aina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain tavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan ja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat, on se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä kohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan manhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että pahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja välikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo pahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä pelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi voimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän mahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi tietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin niiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko mahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa louhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo melkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko, järkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan voimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti vain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.

Silloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on heikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy sekin tehottomana takaisin.

Vaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat loitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain tumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on äijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput ovat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun luonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja taikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin. Siksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen voima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen kuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen voimakkaaseen yhteistoimintaan.

Ennen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten aikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet vuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.

Niinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin lentonoidan jälkeläinen.

SEITAPALVONNAN MUISTOJA

Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin erämaissa vielä paljon.

Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita, ristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin kertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa karkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi, seitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan sanotaan ukon päässä olleen "lakinkin", kivimuodostuman kuin lapinäijän nelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen maahan.

Taatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja syvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen korpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano, jonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen ylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee. Tämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon repäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi Kurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen venemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja karu on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat äyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne kirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne tänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli koko erämaa.

Taatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen luokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen kalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:

-- Jos saamme kaloja, jos saamme suuren siian, niin suurimuksen siianpään me sinulle tuomme.

Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä nojallaan pitkä koivuriuku, "pitkäkäsi", jonka latvaan oli vitsoista väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat:

-- Jos peuroja saamme, niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme.

Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.

Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä -- Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa -- oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.

Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä -- huonommista kaloista ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä järveen, ja viimeisen "pitkänkäden", Murri-Pekan äidin valmistaman, pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.

Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.

Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita. Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa. Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo muisteluksia menneen polven palvonnasta.

Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.

Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: "kissa, koira, sika, perhana", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.

Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu -- tai muodostunut -- ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset "pissit" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen: kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen varrella

-- Yksi meistä laulaa Jänkäjärven Seijassa, toinen meistä laulaa Särkijärven Seijassa, yhteen meillä laulu kuuluu,

laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku toisen luota toisen luokse yli tunturien.

Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin. Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla, Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä, "Kuhmuotta", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa, korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.

Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa. Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin jaksaneetkaan sitä liikuttaa.

Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla. Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet, rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen "silliksi" (muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen siika puuttui pyydykseen.

Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta metriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala, noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:

-- Ei saa polttaa minun maatani!

Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.

Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja lapinriskujakin, äyrinrahoja ja "orttia" 1700-luvun alkupuoliskolta, viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee. Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.

Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja vieräyttivät kukkulalta alas.

Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri, nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta, joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja. Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:

-- Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen jumala.

Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot "reistanneet koettaa", antaisiko se kalaonnea.

Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat; he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti. Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä rannalta koko yön:

-- Tiijukka, tiijukka, tii-jui jui-jui!

Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan, ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare, Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:

-- Kaunis vaara, voia naa naa, anna hyvästi tunturi laskea, voia naa naa, voia naa naa! Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!

Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono päästä alas.