Part 9

Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti. Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.

Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.

Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys. Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet, varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.

Kun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli ranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään, syntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen jälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen saunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille. Mutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen. Heidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa, ruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi täytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.

Poloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli niiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia tunteitaan seuraavasti: "Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin surkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen palkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme siitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme."

Saavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan aatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi keskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa itsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta ennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan hallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin suvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät valitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan siitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia merirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla oli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä maanäärissä.

Tämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki tähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli liian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla tiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti espanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia tovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa ja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä kuin mahdollista.

Hän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui siihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä terveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti hän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli sijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania: Englannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta sodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta nähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet ritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin aateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (_Knight_) on Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä jälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,_Baronetin_, haltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta _Sir_ (herra); jälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]

Uudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan kohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän ahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän itse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.

Tähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan, sillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan hra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja mielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion kirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat aikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä tuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli toimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.

Mutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta moniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi toisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin vastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen sitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on yhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.

XX luku.

KERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.

Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman vertaistensa joukossa.

Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön, ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä valmistusta ei tarvittu.

Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.

Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan, oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan. Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken ihmiskunnon.

Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija; ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä aatteita rahain hankkimiseen.

Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä. Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr. de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan tyyliin hän päätti kuvata sen itse.

Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi, että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia. Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.

Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys. Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja menot.

Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa kiitosjumalanpalvelus ja laulaa _Te deum_. Vasta kun velvollisuudet taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.

Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.

Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.

Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.

Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit, kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat. Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti, eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen. Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja, kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään hänen hurskaasta menettelystään.

Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa pelkästään ranskalaisia.

Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania. Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.

Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle, kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei mies jaksaisi odottaa, kunnes... Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.

"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.

Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.

On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi paremmin pitää puolensa.

Toisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä, ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta — harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan, mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.

Tämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin kaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään kaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan kanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin komeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut sankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut äkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen käsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa espanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella odotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.

Kuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen ryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden piti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka raivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti, kun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun jostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai jalokiviä.

Bukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita etsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa persoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä, valitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen huolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.

Oivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen yllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta, joka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut hänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen, joka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin mikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat yhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä turhalla pelolla vaivanneet itseään.

De Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja seuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin tuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön erittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias vieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä hienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan haltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen seurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä tunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan kohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa miestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.

Pianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei ollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa rahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut valloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen sangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de Lussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.

Ritarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta tunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta hän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta jokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen surulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen kunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että nuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun peijaispidotkaan vielä olivat lopussa.

Hän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen murheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset olivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja saattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti edelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat kuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia kiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti, kunhan vain ilmautui sille uusi poimija.

Kun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan naimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia ilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle ajatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin, niin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.

Nuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi äkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut asettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä, oli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä huolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän sommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen onnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi, että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.

Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.

Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa, sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina, ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.