Part 10
Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön. Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien, jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät uusiin seikkailuihin.
Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt jälkeensä.
Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin, tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää arveluja.
Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen. Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin pyhänä.
Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä — ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi, vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan. Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.
On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä, varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?
Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.
Niinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta tarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä tuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti ihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä riippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan taistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia naisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat saada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti saaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan kaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.
Jos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut niin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja kaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän arvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein enimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan saikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo soturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa Keski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä sodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.
Hän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli erityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin kannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita kaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä tavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään hän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.
Mutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän halusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi pois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja pukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen asuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan siirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan suurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka onnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut itselleen suuren rikkauden.
Sissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia ominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa, vaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus vertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa elämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen seikkailijan loistavana perikuvana.
XXI luku.
BUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.
Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin pelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta. Alettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli verellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat voimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen kimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä ja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen maailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä kaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa; kun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu sotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon espanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan: jollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se vaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.
Senvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri ankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja ja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea virkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita, asettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään entisiä ammattiveljiään.
Mutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja rangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan laittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä houkutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina. Heille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.
Nämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä; toimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän välillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi lähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat ammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja -kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen villien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta luonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.
Myöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään maanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että rannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan ja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta tästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa merisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme ampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän yhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen yksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.
Samalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua sissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa kuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan ainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään eivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman vesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön jäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään sodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti kaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet, jotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia saaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään erityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä kadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet linnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He tyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti puhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren syvyyteen.
Kuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa kaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan hedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he ainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme tyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän toimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa eivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla seuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.
Nykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin bukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois- ja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä siirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat maisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät usein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin voivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja raitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä. Ja luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä tuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä totellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja turvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.
Kun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen Charleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille siellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien siellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa ja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin kuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät Amerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan saapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena kaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.
Varhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti emämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut sallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista, ja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin kauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu Espanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he ostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan ei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat saaneet niistä parhaan maksun.
Siksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin tervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota kapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa runsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa väkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden hintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten. Tämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten välillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin vain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet liikkeeseen.
Mutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää ystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui, että he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän kauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina, purjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan lipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa miehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan ison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos se olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos miehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata laivansa mukana merenpohjaan.
Vihdoin kävivät sissit niin uskaliaiksi yrityksissään, että Englannin hallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen sissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat käydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit nauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa oli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas tahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi hänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita kohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua missä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen kärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan saapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan jatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään. Siirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin ja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus rupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta mielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet kiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin laivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen ankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän silmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan ainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin hintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän kelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.
Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.
Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita, joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.
XXII luku.
SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.
Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä, välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia, siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.
Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan. Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi, joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä merenkulkijalta tahansa.
Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä. Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan, että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin. Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi. Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat tekemisissä.
Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa. Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja. Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki, oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei ollut edes aivastanutkaan.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.
Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia — lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään; mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä, laastareista ja lääketipoista.
Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista, hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä, ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500 markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan, niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit raakapuitansa koristamaan.