Part 11

Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin, julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen. Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies, nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.

Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin, etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää; ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä, kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.

Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [_Honourable_, parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.

Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä, jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi röyhkeys.

Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt. Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet; joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus, jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.

Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa, kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten. Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.

Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa.

Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi, kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat hänet saaliinsa herraksi.

Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.

XXIII luku.

MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.

Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili, kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.

Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan, ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit (jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka 1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.] kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja, panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle, jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään. Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.

Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman turvallisuutensa varjelemisessa.

Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi. Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan Virginiankin vesillä.

Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita. Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.

Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän, laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta edes antautumisvaatimusta.

Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin. Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan, eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella. Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia, jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä he jo temmelsivät sen kannella.

Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet. Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta. Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle, heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.

Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan, niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa. Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.

Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.

Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa, jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille hyveille.

XXIV luku.

KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.

Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä kunnioitusta ja suosiota.

Mutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen, rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt surkeasti ylä -ja alahangasta.

Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta, kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan. Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi, niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.

Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt päästettiin veneinensä rannikolle.

Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden tulla toimeen miten parhaiten voivat.

Mutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan jäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia niin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies, ja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin noudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin siten, että pani vankinsa "laudalta hyppäämään", kun rannikko sattui olemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen, kädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle ponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin heidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä vankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.

Uudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys. Ollen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa perästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen saakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle, josta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan vanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan turvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia tyyssijoja.

Bonnetin laivan nimi oli _Revenge_ (Kosto), joka sopi sille yhtä huonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei ollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle aviopuolisolleen. Mutta "Kosto" oli niin monen muunkin kuuluisan sissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa seurattava jaloja esikuvia.

Hyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut mahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain keksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta paljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen tottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä hyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus kohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä useinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen ja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin hoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan hän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni varsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia, lyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin ja käytteli "yhdeksänhäntäistä kissaa" yhtä hartaasti kuin ennen maaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen huomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin maisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa enempää kuin ennen kotioloissaankaan.

Tarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään kokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta siitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa siihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran mainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään, että aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja että heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan isonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja miehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja yhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha kokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan merimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin laivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin kelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran laivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään _Revengea_ ohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten oli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja käsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt hänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään muuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka purra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa hän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei päässytkään ottamaan lipettiä.

XXV luku.

BONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.

Arvaa hyvin, ettei _Revengen_ entinen päällikkö tuntenut itseään tyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja piirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta isäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan itseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin varma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi tätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla Charlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän onnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.

Tätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta arveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään virka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti väkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja taskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään, joka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin mennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta jolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan tieto toimitettaisiin.