Part 12

Tämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään, että hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka merirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän ollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin eriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi hänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi tilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa merirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi armon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten luo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin aikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä korvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja näki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli tilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen sissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.

Hän jätti siis _Revengen_ ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin kuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle, joiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua harjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan kaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen selvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli brittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan amiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.

Nyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen, nykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen, oliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin auttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa päättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin muutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin noista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan hengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle, jos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen tarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli _Revenge_ täysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.

Kaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun Bonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla uutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja matkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka kelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin vihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä viettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan kapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle retkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa. Silloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa komentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa voi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!

Leppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän välitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän entiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan mustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli merillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin menetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa sissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi _Revengen_ tuon hirtehisen laivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni sissioikeutta jakamaan.

Ocracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen kuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme, että loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta taholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän jatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi yhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka olisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja urhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta kaatui aikakauden pelätyin merirosvo.

Bonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei osannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä paremminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän oli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt yksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi huviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.

Mutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin osaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt majuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin. Ensi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu kostaa, ei hän huolinut purjehtia "Kostollakaan". _Revengesta_ tehtiin _Royal James_ (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan aikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta vallan-anastajalta.

Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti. Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa, tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu. Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän myöhemmin onkin tunnettu.

Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.

Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta, niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.

Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus paikalla yhtyisi _Royal Jamesiin_, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.

Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan satamaan korjauttamaan _Royal Jamesia_, joka oli alkanut vuotaa pahoin, ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.

Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen ryöstämään pitkin rannikkoa.

Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett, meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia uhkaavan vaaran.

XXVI luku.

TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.

Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa makaavaa isoa purtta nimeltä _Henry_ ja _Sea-Nymph_ ("Merenneito"), palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista, oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään, risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.

Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen tultua kävivät karille matalille hietasärkille.

Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran yläjuoksulla.

Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan, niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa, niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos _Royal James_ olisi ollut valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.

Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä. Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.

Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki, joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan suoraan heitä vastaan. Sekä _Henry_ että _Sea-Nymph_ nostivat ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.

Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin, eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.

Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis _Royal James_ täysin purjein lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti _Royal Jamesia_ vastaan, että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea minuuttia myöhemmin iski _Henry_ vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan ja yhteisin voimin.

Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala — _Henry_ ja _Royal James_ makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut maalitauluksi, kun taas _Sea-Nymph_ oli niin etäällä, ettei se voinut lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.

Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat, ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle kyljelle, niin että _Henryn_ kansi tuli aivan alttiiksi _Royal Jamesin tulelle_. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi, varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat _Royal Jamesin_ kylkeä minkä ennättivät.

Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua. Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan, tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla ja kahta ankarammalla tulella.

Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.

Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta: _Henryn_ runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden, kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti, mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan. Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän kimppuunsa. _Royal Jamesilla_ syntyi kova hälinä ja neuvottomuus. Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain, ylivoimaisten vihollisten käsiin.

Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta. Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun hra Rhett laski _Royal Jamesin_ kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.

Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari, säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota, vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.

Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa kurjan laputtaa matkoihinsa.

Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan — että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin hänen rikoskumppaninsa.

XXVII luku.

KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.

Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi, ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen koko ison kuunarin.

Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin, jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä kauppalaivoissa.

Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.