Part 13

NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys. Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren, joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili _New York's Revenge_ ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa — idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka pieniä ja mitättömiä hyvänsä.

Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä. Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä silloin majaili brittiläinen sotalaiva _Phoenix_, ja pyysi toimittamaan tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään. _Phoenixin_ purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla, putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.

Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin telkien takaa.

Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin. Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä, miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt laakereita, niin mikseikäs hänkin?

Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta vallattu _Royal James_, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi, oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa, ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin. Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan _King Williamin_, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli _Mediterranean_-laivassa, ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen, kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen hölmistyneille merirosvoille.

Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan, _Sea-Nymphin_ ja _Royal Jamesin_ — jotka vielä joku aika sitten olivat niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.

Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi. Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko kaupungin.

Mutta kun _Royal James_ ja _Sea-Nymph_ viimein tulivat niin lähelle rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit olla varmat voitostaan.

Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn: "Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan, välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa liehui ylpeästi Englannin lippu.

Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen. Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi amiraali. Hän komensi _Mediterraneanin_ ja _King Williamin_ myöskin nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun _King William_ oli laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.

Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle, huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia", s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään lastiruumaan.

Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja _King William_ ja _Mediterranean_ palasivat Charlestoniin anastamansa laiva mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.

Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot. Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.

Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.

XXVIII luku.

HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.

Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.

Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika, josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.

Kun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle. Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa paremmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.

Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta, karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset vierustoverinsa.

Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa. Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa. Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun eivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa "Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat jalan astuneet kynnyksen yli.

Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli, ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.

Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua. Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi, pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti omintakeisesti meriä hävittämään.

Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä, tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan. Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan pistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset toverinsa.

Muita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous. Hän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli vangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria päätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha viehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen naiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut muutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä siinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja he päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti kiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä mies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän tietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.

Alttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti kaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai toisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa jokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin puolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka Maria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin liian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän sai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle pienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen kaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi iskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys, toista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja taistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria palasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison innokkaasti osoittaessa suosiotaan.

Sissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny, ja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein hyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin tytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut maanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään talossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon enemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja häikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut erääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän huolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen ja haavoitti tyttöä rintaan.

Ei siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen, yksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan nuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet päällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä salaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen kuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa tämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä ammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan Uuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari oli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin kotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden seikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin urhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja, joista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai sankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän miehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa mielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.

Anna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin, ripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla matkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin vaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta suuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Nyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa rosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan toisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin, sallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi lohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain ylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi ollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen nyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.

Kapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen laivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä pelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat naiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja sotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet vierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin osa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta tulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen antautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.

Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan, mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.

Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.

Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen naispuolinen merirosvo.

On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan; mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin käsiin.

XXIX luku.

MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.

KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.