Part 14
Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa. Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin [Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti), Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.] mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä — niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.
Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.
Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi, joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan, että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun, jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen Lowin perään.
Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa, sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia. Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan
Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan Hondurasiin lähtevään laivaan.
Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa ruokaa metsistä löytäisi.
Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.
Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia "liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen, jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli vanha kokenut merirosvo.
Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin, ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.
Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen, päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.
Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.
Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä ilkityöstä.
Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.
Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.
Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä, ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä niissä oli anastamisen arvoista.
Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.
Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan. Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat, varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin laivastolle.
Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista, niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä pelastetuiksi.
Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta, kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.
Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.
Sitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia. Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan, jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita, rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa tarjoa.
Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.
Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon omiksi.
Jälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen tuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode Islandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan ja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta, vaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta raukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen kaikkein kehnoimmista hylkiöstä.
XXX luku.
MEKSIKON LAHDEN SISSI.
Viime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla muuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja suupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli ranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu "Meksikon lahden sissin" nimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia koko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän tavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä tässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.
Lafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden veljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin hevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta ei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen mielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen sikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun kaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa keskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. "kaapparivaltuuksia" yksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät tavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan. Kuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista oli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama _Alabama_, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana oli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka — Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen — oli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes pitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle liki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista vahingoista. Suom. huom.]
Noihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka nimittivät itseään "privatiereiksi" eli kaappareiksi, vaikka itse teossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut yhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan välillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden hallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia Ranskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat monet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan Espanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia laivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia, koska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita ranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka sekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein muodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen käsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein kultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät kaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä ja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa eikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia ongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan periaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli niiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat sen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan pitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä peninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin soveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin pian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit kuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.
Tietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan autiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi kyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän kauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada tavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New Orleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä päinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin rauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä sallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt näiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava ne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden välikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne jälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä ollenkaan vaivattiin.
Tämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias liikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri sellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan, ennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen ylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen aseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin kaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden historiassa.
Lafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle alalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle kykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin sonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin kuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan, sillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen huomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla maakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi kerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta, eikä se tapahtunut kummallakaan kerralla "Iloisen Rogerin" alla, kuten mustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea oikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti sellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan, jonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.
Juhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan Baratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat hänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja haluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen riippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.
Toiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä suurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti kuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei vaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita tullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen melkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka saivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita yhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.
Vihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa vuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin toimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja lähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin salakähmäisen liiketoimen Baratariassa.
Lafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään, ja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen kaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi retkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään sen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja takavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.
Kun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä vastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä pitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan pientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät isot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne lähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha ruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen tapaus.
Vahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan kaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin vastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten sissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista ja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun kaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten puheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja salakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.
Tykkivene _Sophia_ lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana Baratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle rupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan väestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta mieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi rantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin etäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte päätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän pelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli hävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä sitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi hänen tärkeimpiä etujaan.