Part 15

Jo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei se ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta näki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli paitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden tavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko hra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä asiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä, vaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun molemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.

Kun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun puettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan mielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen joukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen. Mutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli heitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin, sillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman ylellisyystavaroita.

Avattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte kovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan väestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki suosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi oli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon lahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään liittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi Baratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen laivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei Baratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan Yhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa ja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.

Lafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut ruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen hevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen hän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa tässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli tässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen Yhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja hänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri retkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.

Baratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi pukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen mies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan. Hän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen nokkeluus voi pelastaa hänet.

Ensi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni Lockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli ensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä joukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään yhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi viikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa moisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat englantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti viisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan palata Baratariaan kahden viikon perästä.

Selvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti Lafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa. Hän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni Lockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa selosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän kautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin vihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte ilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta aseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin valtikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat ottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis miehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista vastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä luovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja kaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän kirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin lähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin persoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon puolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan Yhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle Louisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin taitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta luottamusta häneen.

Kuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille Lafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin julki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten uhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta hän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta rangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä — Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta minkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja salakuljettajani kanssa.

Keskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten julkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan lähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson kohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti Baratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai poltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden haltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten miestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi joutumasta.

Sovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle ja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta minkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän uskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan takaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli tapahtunut.

Kun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö tuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan Yhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen neuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs etevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti Lafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja lainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.

Jo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin todenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet hirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain sotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson, painattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa sodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät surkeilleet haalia puolelleen sellaisia "hornan hirtehisiä" kuin Lafitte ja tämän joukko olivat!

Mutta yleinen mielipide oli edelleen "Meksikon lahden sissin" puolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä arveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun voi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän miesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä kaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa verisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin tähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen, jossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen anteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat parantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.

Lafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia Yhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä mihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt Lafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut ja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa oli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin kurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan hävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus kipeimmin tarvitsi hänen apuaan.

Loukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden toveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin kehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa elämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa. Kohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää ei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja kun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään, otaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen surmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä. Jotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa kuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.

Mutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään, jonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä "Meksikon lahden sissi" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka vain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.

XXXI luku.

AARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.

Kaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista merisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun romantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden koulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa kapteeni Kiddiä.

Itse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen sissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja pelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli kapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt Amerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin muista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen aarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen sankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet kaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin hahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat lankansa.

Toinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä: toinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin erikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.

Kuten jo sanottiin, kertovat miltei kaikki tarinat kapteeni Kiddin tavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla, jopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle tiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita. Vähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat vanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru kertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja nakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina haamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut yrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat ovat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat näistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että ne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten kultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia järjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt uskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi. Eipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta varustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta Pohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa koskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa kohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin mahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään muita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden valaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin juttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä istuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.

Seuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan sitä muutamalla pienellä "Hannan huuto" nimisellä rannikkosaarella Kap Codin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.

Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.

Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori, ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri kuljeskeleviin joutilaisiin.

Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin, jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä saaneelta luodolta mantereelle.

Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta. Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista elävyyttä.

Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla. Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.

Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle, josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.

Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä, sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?

Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin, joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.

Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa. "Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan. "Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"

"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta sormeakaan!"

Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään, mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät olan takaa.

Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä arvannut oikein.

Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.

Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen, jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä. Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen, heloittavan tähden.

Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella vedetyksi petäjästä tähteen.

Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli korollaan merkinnyt.

Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.

Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä. Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu, oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi tai joiksikin sentapaisiksi.

Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja pitelevän käden.

"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi pahemmin kuin koskaan ennen.

Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta, astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.

Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään. Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus, ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse, sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.

Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä, sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen kätketylle aarteelle.

"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä, ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret kantoivat.

Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies. Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä ympäri ja laski uudestaan seitsemään.

Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari, ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.

Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä rantahiekasta."

"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa. Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi kohtasimme!"

"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"

"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"

"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.