Part 8

Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä ryntääjäin niskaan.

Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki- ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.

Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain; mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti surma-asetta.

Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki poltettaisiin poroksi.

Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi, että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan, että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin". Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä "vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan", jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.

Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.

Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu, nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan ja joka mies sai runsaan osuuden.

Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon. Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin alus koko laivueessa.

Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.

Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan, jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.

Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun; mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.

Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan. Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla — tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana ruutisäiliöstä.

Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan. Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan pitkäaikaiseen vankeuteen.

Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä, vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.

XVII luku.

SISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.

Morganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva Savona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla lastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella merellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat pitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin ryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein saapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään kokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan espanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun muuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.

Tämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten, kun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit Karaibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden kaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt Morganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä. Varmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata ja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa kuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta puolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon omaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.

Niinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä, jonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar. Tultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat laivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään linnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä saada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon, ja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun, johon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka sorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna ja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka viimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.

Mutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin tuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen tyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen ympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen päälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin kauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.

Nyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta. Kun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he miehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri autioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain huvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin yleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa lähdettiin tavoittamaan pakolaisia.

Kolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen menoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät vertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille urhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin vierailemaan Gibraltarissakin.

Siellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen tulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli jäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt mennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa kätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen saviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut omistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla tavalla kuoliaaksi.

Viisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain kauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja uhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat hajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat kokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet. Moniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät myrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.

Vihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen, jonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos espanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven suulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi luvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat laivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita arvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.

Maracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi, mutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt voivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille sotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä, ja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen merenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi, se merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat tavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu monilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään rosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa eivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä he missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan linnoituksen tykkien ohitse.

Mutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti, mikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa espanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi polttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen vapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi pitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan tämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa seurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi jäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin sisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken saaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän ehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä, ja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.

Vastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin torille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he mielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan, vannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka mies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin raivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.

XIX luku.

MORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.

Tänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan kekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin polttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta aluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi se taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla päästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.

Morgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva varustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka, terva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin yhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin pystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä ainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin ampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä pölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta, joka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin pelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon, aarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti painumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.

Nähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen amiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän suoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen kiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan kannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni amiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät sitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti, ennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä. Polttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja tämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.

Erään lähelläolevan espanjalaisen laivan päällikkö säikähti niin tuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja senkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan kimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa; ja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi Morgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut. Espanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan komensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.

Voitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa olleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa ihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä. Päiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan espanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta jotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat vesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat ja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä aherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä linnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.

Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella. Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti, lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä, Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut, että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa; ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa ulospääsynsä.

Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta. Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli taas pakko turvautua sotajuoneen.

Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas, etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle, vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin. Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä rynnäkköön siltä taholta.

Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä, ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa, vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.

Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi, älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle, mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.

Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään runsaasta saaliistaan.