Part 7

Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on, että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.

Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin "kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin 3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500 markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.

Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä, ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun, lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan. Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan yhtä pian kuin se oli hankittukin.

Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan, jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä. Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.

Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua. Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi; L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta, joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan, väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä estämään hurjimusten voittokulkua.

Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua, jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä kaupungista oli viety.

Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu. Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti kasvavan ruohon sisäsäikeistä.

Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista. Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen, mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.

Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin karille.

Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua. Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista vehnäjauhoista.

L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois. L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.

Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja, ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä, joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään toisia heidänrotuisiaan kohtaan.

Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.

XVI luku.

SISSI-RUHTINAS.

Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.

Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle, joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.

Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan, jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.

Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.

Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.

Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa, joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o. yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.

Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.

Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla, jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka- ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa. Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.

Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon. Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.

On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.

Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista harkitsemiskykyä.

He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.

Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.

Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli tehtävä.

Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja, munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa, ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.

Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin, ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen. Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin varjelluksi.

Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.

Sissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia. Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki poltettaisiin poroksi.

Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan, joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta, riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat kantaa muassaan.

Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit viimein tiehensä.

Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin 250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä, että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.

Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa. Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen löysi sen ja anasti itselleen.

Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä kerrotaan, kuinka muuan

Taffy oli Walesista ja aika suuri varas, huonomp' ei sille kelvannut kuin ydinluista paras.

Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa kimppuun ja iski häneltä kallon halki.

Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.

XVII luku.

KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.

Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.