Part 6

Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi. Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen miestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen myötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan kahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen ja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin suinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit tuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista. Heistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli käytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella, niin tapeltiin!

Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi päinsä.

Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti, tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta. L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan vastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin ollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan espanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien mennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi laivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.

Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty L’Olonais etummaisena.

Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun miehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista eikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin tulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai akkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta halkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit ryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat merimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit puolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia pääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen miehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että jok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut surmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään kannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.

Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.

Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui, kunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen. Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä käskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin nauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden uhrien mukana nakattiin mereen.

Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen. Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja laati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin: "Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla kuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."

Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä langettuaan.

Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia, rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän johdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että hänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa, jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.

Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin, että tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi yleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan yleiskostohankkeistaan.

L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja, sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.

XIV luku.

LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.

L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut merirosvouden historiassa.

Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn merikuninkaan johdolla.

Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco, joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu sekä Amerikassa että Europassa.

Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa ja ryöstää puti puhtaaksi.

Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät, lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.

L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa. Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.

Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.

Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien hahmossa.

Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin, antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä, naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.

Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.

Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat. Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista. Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne ikinä hän heitä veisi.

Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät! päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset. Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla johtajainsa käskyjä.

Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta, sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne, sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin sotajuonta.

Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta, että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle. Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.

Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin onnistunut.

XV luku.

KOSTO KOHTAA.

Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista. Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista; ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi hakijoille.

Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse syötävää.

Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva kaunis kirkko paloivat poroksi.

Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa, raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.

Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero; ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta, ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin. Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa. Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi helpotukseksi tiehensä.

Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.