Part 5

Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.

Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä taholta.

Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.

Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut tältä muka saamaansa kirjeeseen.

Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää; intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä. Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.

Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.

Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta, vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor (Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia. Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella vetäytymistä viisaan lepoon.

Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö, surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin herroiksi.

Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa, eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc, häpäisi nimensä surkealla tavalla.

Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä, jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan, että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen vastaisista urhotöistään.

XI luku.

TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.

Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua, joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä, jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen, mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa; mutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa katselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät nujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista kauppaa, se täytyy myöntää.

Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä. Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon tuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken ja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista ja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille, tuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä periaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin varustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat sotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa suhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.

Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista voi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja — sen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille merenkulkijoille.

Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua. Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin kuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon laivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin varustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista turhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein tästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä kokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin ja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä, jolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet uneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa voivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin turvallisesti kotimaahan.

Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät he niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa, murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla, ryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin lastaamista.

Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä. Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet, joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia ja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään, eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.

Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin, jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.

Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä, muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat varat jaettavanaan.

XII luku.

TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.

Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka, kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville. Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se, että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on astuskellut.

Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen, jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.

Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle. Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet otettiin vangiksi.

Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa rauhaan.

Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.

Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia, ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin, riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalveluksia.

Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan. Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren, ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet — oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".

XIII luku.

KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.

Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn verilöylyssä.

Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä milloinkaan on laivan kantta polkenut.

Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa, vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät, jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli laivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi käydä.

Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä pikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen neekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.