Part 4
Uhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja miettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin lyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen miehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät saalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin, jossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja pysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun uskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli ankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut vankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun. Laivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista voivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.
Pienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat jälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska niin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä satamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun molemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan kylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut kainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään seurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.
Ei yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun. Entinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan satamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat taisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata vihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli pikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni vastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli kysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.
Heti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan ankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos satamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut herättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita laivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin sai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa vauhtia väljemmille vesille.
Ja mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu ja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä seikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia kauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa noihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen käsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja tyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan kajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa ylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.
Mutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa sattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo nostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin) meren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat vallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille rantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja Bartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen veneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne meni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva voitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet rohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.
Harvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan kuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme haaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään vastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin jälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis suotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä oli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys tuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni selviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta, mahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista, valtameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida —, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja kaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi voinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.
Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan, mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim. kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.
IX luku.
SISSI-KIRJAILIJA.
Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset, mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä, sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään — oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.
Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666, ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli harjoittamaan.
Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet, oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut, jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä hopealla.
Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin orjiksi enimmän maksaville!
Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi. Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua; ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei ollut penniäkään omaisuutta.
Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä saada kalua.
Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden, jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa. Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen, ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä. Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan. Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle; ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen veljeskuntaan".
Oudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua yhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä muukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti ent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen persoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin suosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin. Ehkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka niin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut pelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme sellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.
Mitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman käsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin merkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta tavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti kertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin älykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän kuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä varmaankin hänelle mieluusti maksettu.
Ja pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan kypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko maailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien elämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.
Hän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia kirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672 hän julkaisi sen nimellä: "_Amerikan Bukanierit_, eli Tosiperäinen Kertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla Toimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana Esquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä".
Ylläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme todellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja yrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa "Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään julmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin katsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut kuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia suosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta, ylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset julmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli miten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan hollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien historiaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista hämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan teoksesta.
X luku.
BRASILIAN ROCIN TARINA.
Puhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta sissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos vielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen hyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka mastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi ollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.
Tätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska nimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu; syntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista vanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut vähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei hänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti mieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu paloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn ja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen itsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen laivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan, joka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja. Siellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille päällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet tunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.
Tämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies. Hän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät ulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon verikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja tuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi ympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan ja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa paljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä rohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä tuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.
Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan, etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.
Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua, että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.
Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli oikein esikuvallinen merirosvo.
Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan olosuhteiden mukaan.
Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.
Kun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen, ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän surmauttanut heidät jo samana iltana.
Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko. Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle, joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä toivoi pelastavansa nahkansa.
Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten, kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä, joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä — tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta — että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan käteen.