Part 3

Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä. Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään, eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.

Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta "freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät itsestään.

Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä; sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.

Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa, tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.

Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.

Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.

Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset, jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.

Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.

Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle. Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.

Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan, ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään tykkejään paremmin kuin tuonoin.

Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain, jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies, joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään pistäytyvän esiin.

Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä. Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella, ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli iso laiva Bartolomeuksen vallassa.

Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki henkihieveriin silvottuina.

Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut viittä kertaa suuremman miehistön.

Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä aikoina.

Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.

Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan, kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen. Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen vaihettelevaisuutta.

Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan länsirannalle.

Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.

Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen harvinaisia.

VII luku.

SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.

Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti ensimmäisenä määräsatamaan.

Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin ahdettuja ulkomaan villipetoja.

Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään. Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän, niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle, suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi. Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti ottaa hengiltä.

Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli, että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.

Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon — ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.

Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa. Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana oleviin synkkiin metsiin.

Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen — jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää, tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja, joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.

Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä. Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.

Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.

Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi hänelle ollut varma tuho.

Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan. Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa alla.

Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa, jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki — tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan _lensi_. Viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina, kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta, olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt aukealle rannikolle.

VIII luku.

KUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.

Kaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas pakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen lahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä sissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi juurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla kelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa, olisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei kuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi saapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen ja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen halusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja kovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan täten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita hurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan häntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun aluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan vanhan maineensa.