Part 2

Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta. Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän, satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa, että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia, niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.

Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai karkoittaneet intiaanit tieltään.

Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin; ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.

Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja sotavoimassa.

On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana. Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan, että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.

Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta- ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.

Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet useimmille bukaniereille oleellisia.

Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta merenkulun historiassa.

IV luku.

PIETARI SUURI.

Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan, jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä, jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan, ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.

Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla, kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä, eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.

Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään. Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.

Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat, kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa; ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.

Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä; ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan, vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.

Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon lähempänä.

"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.

Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan. Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia tutkimuksenesineitä.

Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut, ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään ympäröivältä pimeältä merenselältä.

Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi kuoltava vihollislaivan kannella.

Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen, tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään, ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.

Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa varoitushuutoakaan.

Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään. Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen. Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.

Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.

Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet ruumiinsa.

Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre, jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.

V luku.

TARINA HELMISISSISTÄ.

Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.

Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti. Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai kauppalaivoja.

Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.

Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.

Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla onneansa.

Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.

Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva. Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana. Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta; mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin ilmikapinata estääkseen.

Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.

Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja kotoisissa metsissään.

Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse Ranskan Pietarin pikku purrella.

Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.

Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen, ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan; ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa kelpo aluksen käytettäväkseen.

Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari oli siis täysin turvassa sen puolelta.

Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko helmenpyytäjälaivaston.

Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan kimppuun.

Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle verityöhönsä.

Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä ammattirosvoja.

Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.

Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.

Säikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään. He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi; mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja sissit saivat pahoin selkäänsä.

Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.

Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.

Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen suuren ihailijapiirinsä sydämet.

VI luku.

PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.