Part 1

LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ

Kirj.

Frank R. Stockton

Englannista suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Uljaat bukanierit. II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä. III. Oppilaita ammatissa. IV. Pietari suuri. V. Tarina helmisissistä. VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut. VII. Sissi, joka ei osannut uida. VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi. IX. Sissi-kirjailija. X. Brasilian Rocin tarina. XI. Taistelutavat muuttuvat. XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta. XIII. Kuolleista noussut L’Olonais. XIV. Laajaperäistä ryöstelyä. XV. Kosto kohtaa. XVI. Sissi-ruhtinas. XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään. XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa. XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa. XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä. XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan. XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle. XXIII. Mustaparran mainehikas loppu. XXIV. Keltanokka mustan lipun alla. XXV. Bonnet jälleen rintamalla. XXVI. Taistelu hietasärkillä. XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo. XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä. XXIX. Merirosvo pienestä pitäen. XXX. Meksikon lahden sissi. XXXI. Aarteenkätkijä-sissi. XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.

I luku.

ULJAAT BUKANIERIT.

Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.

Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.] Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi koko heidän loppuiäkseen.

Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.

Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä, kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä koulupoikaelämässäni.

Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia, että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina, että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.

Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa "ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".

Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä, että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita, mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.

Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa, samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.

Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan, ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".

Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta, joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.

Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien" välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista, tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.

Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä ja tovereina.

II luku.

ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.

Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.

Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.

Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi, että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.

Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden- ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen. Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille hyödyllistä asiaa.

Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan. Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan, käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita, joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.

On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö, lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa, eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia, taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani, jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita rosvojen laahata mukanaan.

Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä, polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.

Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri, jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.

Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.

Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa, joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin satamaan.

Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion genovalaisen arvokas ammattitoveri.

Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia, että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia esikuvia jalolla elinurallaan.

III luku.

OPPILAITA AMMATISSA.

Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina: hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.

Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt, erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.

Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa vastaan.