Part 2
Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä, jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.
Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon. Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.
Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.
»No niin, Lucien?»
Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä, missä tunsin itseni varmimmaksi.
»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»
Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja sanoi vihdoin:
»Erittäin hyvältä.»
»Oletko tyytyväinen?»
»Kyllä.»
»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»
* * * * *
Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa. Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.
Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili sinerviä savukerroksia.
Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu. Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain. Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka, jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.
»Istuppa taas, Lucien.»
Hän silmäili useita tuoleja.
»Niin, siihen.»
Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa, pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.
Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.
Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui, saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa? Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:
»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»
Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.
Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta, kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä tuntuvasti.
»Mitä tarkoitat, Lucien?»
Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta, kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea hohto valaisi huonetta.
Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut ruumista vasten.
Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.
Lucien ei tahtonut sitä ottaa.
»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt, millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.
* * * * *
Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.
Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.
Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.
»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»
Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen, silmien kertaakaan sulkeutumatta.
Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen tilansa.
Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.
»Lucien!»
Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa. Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä aavistanut, hän katseli minua.
»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»
Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle pöydälle.
»No niin, tule nyt.»
Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.
Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.
»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»
Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat liitoksissaan nahan alla.
»Tuletko varmaan?»
»Sen lupaan.»
Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.
Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti perin kodikkaalta puolihämärässä.
Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.
»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»
Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa hänet pystyyn.
»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»
Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi olla yksinään.
Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit. Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki samassa kädessä, jotta voin avata ovet.
Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.
»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.
»Täytyy kai. Tulee yö.»
Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui. Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi olkapäähän! nojaten.
Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.
»Näkemiin, Armand!»
Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme, jollen olisi sulkenut häneltä tietä.
Nyt hän mietti, katsellen askelmia.
»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»
Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas hiljaa kiinni.
KOLMAS LUKU
Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä olin vapaa päivälliseen asti.
Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.
Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä tavalla.
Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.
Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet kuin lapset piirtelevät.
Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.
Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.
Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille, yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa silmät ummessa, kun se on niin pimeä.
Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen, tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.
Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista. Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.
Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut liikkua sen läpi.
Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle. Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon piirtänyt törkeän sanan.
Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin, repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä, häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun. Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä tulisikaan.»
Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet polvilla katselin ympärilleni.
Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä _Garin_ suurilla kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.
Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä tietäisi, kuinka minun kävisi.
Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti mieltäni.
Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä, pitäisivät puoltani.
Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.
Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.
Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä: lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.
Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei pitänyt.
Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.
Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla, mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää. Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.
»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta, ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa minulle entisyyttäni.
»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina, kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla lihasliikkeillä.
Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut vastikään tekemänsä kysymyksen.
Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»
»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi jälleen sileäksi.
»Antaako hän sinulle rahaa?»
Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää millä tavalla tahansa.
Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä taivasta kohti.
»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle, jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista. Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran siltä, että hän oli oikeassa.
Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi tuohon viivaan asti.
Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni pitkin.
Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi alalleen.
»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat ärtymykseni.
Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli, että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui siinä takaperin, poltellen savuketta.
Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen luona.
Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle virkkamatta:
»Luota tulevaisuuteen!»
Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti, joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa, jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»
Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää hopeista koteloani.
Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi kaikki.
Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.
Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on paksumpi.
Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:
»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»
Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta, jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.
Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa. Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.
Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta, jonne hän kallisti päätänsä.
Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento, joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää. »Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa ajatuksillemme vaihtelua.»
Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä vilpittömyyttä ja levottomuutta.
Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti valmis minua seuraa maan.
NELJÄS LUKU
Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.
Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui jonkunverran edelleni.
Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että näytti maasta singonneelta.
En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.
Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.
Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä. Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua liikuttamatta päätänsä.
Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein taakseen.
Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa, valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija, kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.
Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.
»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.
Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.
Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi kiertänyt alaspäin.
Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui kissa, pää muuta ruumista alempana.
Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni, yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.
Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän istumaan viereeni.