Part 3
Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.
Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä heille pienintäkään kysymystä.
Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.
Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.
Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä. Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa, että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.
Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut, jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.
Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin. Sitten tartuin hänen käteensä.
»Lucien!»
Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi hän minua silmiin.
Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme toisemme samanlaisina huomenna.
Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä. Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.
Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin, jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.
Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.
Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.
Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:
»Minä en ole onnellinen.»
Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.
Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi hän minua, tukisi minua.
»Lucien... minä en ole onnellinen.»
Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä, lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».
»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin, kun vietimme päivämme yhdessä.»
Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.
Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili. Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin surullisen leiman.
Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta jälleen tulisi hänen toverinsa.
Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä, häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena, jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä hellyydestä.
Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä puuttui kokemusta.
Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.
Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi minulle ollut väsyttävä.
Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen vain teeskentelevän arkuuttansakin.
Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni. Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi häntä vielä enemmän ärsyttänyt.
Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi. Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua, koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut. Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi laisinkaan piitannut toisesta?
Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle, koska olin onnellinen, ja kadehti minua.
Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä, että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja lähteä pois.
Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä, olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.
Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain hiussuortuvaani.
Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään, leivänmurua, hiuksia.
»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua päivälliselle.»
Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt, ei hän olisi edes puolustautunut.
Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.
Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lukonkieli ei liikahtanut.
Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.
»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»
Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten, vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni helpommin laskemaan.
Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.
»No, liikutaanhan eteenpäin!»
Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita. Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla. Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.
Pysähdyin.
»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»
Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.
»Näkemiin, Lucien.»
Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.
Jätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi jälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.
Se tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen menneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti, vähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut katsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa uudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.
Astuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan. Kuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan ihmettelin saapumistani perälle asti.
Oli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat kaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut istuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin kuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina herättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta kukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin keksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain sillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.
Katto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja vaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka eivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle näkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia sanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut kaikki sujuvasti.
Olin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei kukaan istuutuisi lähelleni.
Vähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä lyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.
Jeanne odotti minua.
VIIDES LUKU
Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.
Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi herättänyt hänet unesta.
En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen kaikki ajatukseni.
Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin päivän hohtavan lävitse.
Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen. Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme kuollut.
Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.
Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin kesakkoa, joka on arka.
Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton. Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli luottavainen tuntiessaan minut lähellään.
Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.
Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä, onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn. Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin toisen jalkani maahan.
Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena. Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.
Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian kylmä.
Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.
Sitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.
Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut sisäpuolelle.
Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut. Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja, jotka narisivat.
* * * * *
Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu, ikäänkuin esikoishedelmä.
Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään, vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.
Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä jälleen.
Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.
Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani, ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat, koska niitä oli äsken liotettu.
Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.
Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet, mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai viittä minuuttia vailla kymmenen.
Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä. Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.
* * * * *
Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen kasvojensa ruskeaan väriin.
Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli aamulla jäljellä.
Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa. Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.
Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.
»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole pukeutuessasi saapuvilla.»
»Jää sinä vain.»
Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se jo poistumassa.
Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse, ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.
Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi, kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.
Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi, ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta puuttuivat piikit.
»Minä tulin sinut yllättämään.»
Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi hänen sormiensa välitse.
»Minut yllättämäänkö?»
»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme. Minä en ollut kohtelias.»
Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.
»Mihin aikaan?»
»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»
Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää liikutetulta, hän sanoi:
»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla luoksesi.»
Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.
Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.
Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän terveyden merkki.
Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai riittäisi hänelle eliniäksi.
Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.
Äkkiä kolkutettiin ovelle.
Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.
KUUDES LUKU
Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin, ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.
Hän epäröi kahistella.
Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä ilmi.
Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.
Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.
Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni mustetolppoa.
Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä ulos.
Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.
Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan. Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä, pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta tehdä minulle kepposta.
»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»
Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen luonaan käynyt ketään.
»Tietysti sinä avaat.»
Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli, että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.
Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.
Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon vaiheilla.
Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli tottunut pujahtelemaan.