Part 1

language: Finnish

LANKEEMUS

Kirj.

EMMANUEL BOVE

Ranskankielestä (»Armand») suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun hevosen otsaa, jottei se purisi minua.

Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.

Näin sen ja sitten käännyin.

Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.

En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.

Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.

Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.

Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan. Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut nykyisyydestä.

Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla. Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.

Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni, ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»

Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen, kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.

Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.

Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.

Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa. Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.

Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti takaisin.

Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta, että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän kasvonpiirteittensä vastakohtia.

Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden liikkeet näkyivät ranteeseen asti.

Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki kädellään eleen.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas. Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»

Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.

Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui edelleenkin samassa kamarissa.

Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä, arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla tahran.

Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi, jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat, näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän köyhyytensä oli syynä.

Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.

Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.

Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.

Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.

Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen kätilön taitavuudesta.

Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut hänen kasvoissaan.

Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa katarrissa.

Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se minut kavalsi.

Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän ei olisi sitä sietänyt.

Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.

Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua, innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.

Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti kuin aikoen perääntyä.

»Pelkäätkö sinä minua?»

»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»

Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä, jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.

»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»

»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»

»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»

Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman riemastusta.

Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni, mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani koputtaakseni kyllin kovaa.

Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja. Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen ruumiinsa.

Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.

»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna. Tule varmasti.»

Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan. Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.

Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes liikahtamatta paikaltaan.

»Joko sinä menet, Armand?»

Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.

»Jo. Jeanne odottaa minua.»

Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät erottavan.

Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.

Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä. Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta, kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.

Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella. Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä liikkumasta.

TOINEN LUKU

Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää epäröiden, mitkä veitset valitsisi.

Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.

Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.

Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala, koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.

Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä olkaani vasten.

Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella pienen naisen asentoja.

»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»

Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.

Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen ihminen.

Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin kaduin, että olin hänet kutsunut.

Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan ystävyytemme vuoksi.

Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.

Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei kumminkaan huomaisi.

Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi. Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli menossa ruokasaliin.

»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi...»

Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista, jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.

Jatkoin kuitenkin:

»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei ole koskaan ollut perhepiireissä... Hän esiintyy kovin kömpelösti, mutta hän on kelpo poika.»

Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina, kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.

Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani, ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat näyteltäviksi.

Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa, siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä, kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.

* * * * *

Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.

Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.

Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:

»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»

Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa, ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.

Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.

Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta. Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle minun ohitseni.

Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni, kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa siellä ulkona hänen edessään.

Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.

Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.

Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.

Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta. Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä avaten oven, yllättäisi meidät.

»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi tasapainonsa.

»Tottakai. Minä saatan sinua.»

Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa. Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.

Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin, jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.

Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti minuun ja iski sitten silmää.

Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.

En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan huvikseen matkia katutyttöjä.

Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen, huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli jotakin eroa meidän välillämme.

Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.

»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»

Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.

»Istu jo, Lucien.»

Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.

»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»

Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.

Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla. Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan kuivatakseen sen täydellisesti.

Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään tärkeän työn.

Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän hymyili.

Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.

Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä kätensä tervehdykseen.

Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä. Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet, ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.

»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.

Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti. Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon katseen merkityksen.

Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen. Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.

Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.

Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.

»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»

Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.

Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.

»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»

Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi tarjoilemaan.

Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut, että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa pöytäliinalle.