Part 8

KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.--Minä seison kyllä mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin _dominus magister_ vain puhuu. --Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle. »Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet lähtisivät hänen päälaeltaan.»

OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.--Päivää, Rankonen. (Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?

RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.

OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?--Niin, niin, tunnustapas vaan, että sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.

RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra maisteri suvaitsee muistaakin.--Eei, eihän niitä näin kesäaikaan...

OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri opettajani metsästyksen jalossa taidossa.--Nyt olen minä siis jälleen kotona!... (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!-- Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä uneksien. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?-- Hänen sielunsa halajaa rauhaa.

ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.--Sinä kuulit, mitä hän äsken sanoi...

MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.

ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä löytänyt sille alaa omasta sydämestään.

(_Elina_ tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)

KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.

OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?--Ah, se on totta!--(Lähestyy neitoa.) Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä silloin minun polvellani.

ELINA: Minä muistan.

OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko? (Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa tarhastasi?

ELINA painaa päänsä alas ujostuen.

KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.

OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.--Hyi, Elina! Onko totta, mitä isäsi sanoo?--Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi tarjonnut ruusuja sinulle.

ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.

OLAVI: Niinkö?--(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo kesältä ja aamunauringolta.--Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä olet juuri taittanut sen?

ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.

OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien maljan Kuusistossa.--Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.

MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.

(Tervehtivät toisiaan. _Elina_ vie pois viinitarjottimen. _Olavi_ katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)

OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella teidän asuntonne yllä?

KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia...

OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.

RANKONEN: Kyllä minä...

OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.

KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.

OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.-- (_Karpalainen_ ja _Rankonen_ menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.

MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi kirjalahjoiksi minulle?

OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa eräs hopeakoristeinen epistola.

MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.

OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä kirjalähetyksistäni lahjoittanut.--(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä! Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.

MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä sieluaan virvoittaa.

OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?--(Ottaa kirjan pöydältä ja selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto...

MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.

OLAVI: Minä tiedän.--Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä säilä pyhän kirkon palveluksessa!--Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla lukea juuri tätä kirjaa.

MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen ja palavaan ihmissydämeen.

OLAVI: Niinkö?--Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja viheliäisyydestä.--Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.--Mutta Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen...! Minä en todellakaan voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.

MAUNU TAVAST: Etkö?--(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen alhaista alkuperää muistuttamaan.

OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa, siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.--Epäilemättä paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin korkealle Herran taivaan ihanuuteen.

MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?

OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa kantavuus.

MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle, ellei mieli itse vajota siihen.--Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen, joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto...

ANNA (heikosti): Ah!

MAUNU TAVAST: Olavi!

OLAVI: Anteeksi!--Voitteko pahoin, äiti?

ANNA: En.--Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se menee kyllä ohitse.--(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi heikkouttani.

OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät uuvuttanut?

MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.

ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.

OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?

ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.--Se on ohitse, se on jo ohitse.--Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.

MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.--(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla kenties ole jotakin kahdenkeskeistä...?

OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.

ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen aina tilaisuutta, ei aina... Ellen häiritse siis, olen pian takaisin täällä. (Menee oikealle.)

OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja sairas...

MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.

OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!--(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä tahdon itseni ripittää.

MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa sydäntäsi?

OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.-- (Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava hekkuma minun hengelleni.

MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?

OLAVI (hiljaa): Rakkaus.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain minun mielikuvituksessani.--Minä en ole koskaan nähnyt häntä.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa hallitsijatarta.

MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?

OLAVI: _Johanna d'Arc_!--Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.

MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.

OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän marttyyrikuoleman polttoroviolla.--Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista kangastuksista.

MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?

OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle, joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.

MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!--(Siunaten häntä hiljaa.) Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.

OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.

ANNA (näkyen ovella): Amen!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Asemat edelliset. _Olavi_ nousee liikutettuna. _Anna_ tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja selailee sitä. Vaitiolo.

OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä valmistanut.

MAUNU TAVAST: Kerro!

OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n sotaväelle.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.

OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi minut.

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja sinä puhuit kuninkaalle?

OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta. Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa. Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat... Ah! Se oli suurin hetki minun elämässäni.

MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti vastaan sanasi?

OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.--Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.--Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!

MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?--Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin yliopiston.

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta yliopisto-ajoistasi!--Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut?--Minä tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä...

OLAVI (hymyillen): Tuskin.--Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman syntiä seitsemän.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon.--Mutta kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän tärkeään ja kunniakkaasen toimeen?--Ah, se on totta, kerroithan jo viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija...

OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja...

MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)

OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?-- Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan bakkalaario, lisensiaatti ja _magister regens_, minä olen myös jumaluus-opin bakkalaario...

MAUNU TAVAST: Kuinka?--Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.

OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.--Sitäpaitsi minä olen Parisin yliopiston _lector ethicarum_ ja pedagogista, pidän luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten opintoja...

MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?--Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin bakkalaario! Etiikan opettaja!

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Olavi!--Tule, että saan syleillä sinua!--(Sulkee syliinsä hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.--(Ristii kätensä.) Nyt, Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy toiselle minua arvokkaammalle.

OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?

MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä...

OLAVI: Kas, _dominus canonicus_!--Me emme ole vielä nähneet toisiamme. --Terve!

MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen _dominus magister_.

MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!... Mitä minä sanoin äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on kasvattanut.

MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, _dominus rector_...

OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.--Mutta teillä oli jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä tehtäväänne suorittamasta.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa...

MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?

MARTTI: Niin.--Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta tapahdu, Satakunnassa nousee kapina...

MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime vuonna.--David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella häntä.

OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan puheille?--Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.

MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun piispa.

OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on toteltava..--Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan hengen kanssa.--Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.

MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman yhteydessä.--Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.

MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.

OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen mittaamaton.--Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta? Muista _la Jacquerie_-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja epäjärjestystä.--Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti _canonicus_: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää ja uskontunnustusta?

MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.--Anteeksi, että nimitän teitä edelleenkin niin...

OLAVI: Saarnattu suomeksi!--Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on joskus myrskyä voimakkaampi.

OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella tukahdutettava.--Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.--Kaksi miekkaa on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan kirkon hyväksi.--Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.--Ilokseni näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?--Mutta sitä ennen on tuo mies vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan... Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole edes mitään kunnollista inkvisitsionia.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.--Jätän sinut nyt jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)

MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä kotimaahan?

OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?

MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.--Sitäpaitsi on herra piispa puhunut siitä.

OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.--Vai niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut... Mitä hän on maininnut teille?

MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.

OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti _canonicus_!... (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?-- Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?

MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan voinut muuta ymmärtää...

OLAVI: Elinajakseni?--Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!--Hän ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?

MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.

(Vaitiolo. _Olavi_ on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä. _Martti_ katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. _Anna_, joka sillä välin on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)

ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.

OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?--(Kiivaasti.) Siis te olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?

ANNA: Minä tiedän.

OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.--Mutta sehän on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!--Minä en tule toimeen näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko tämän maan rajojen sisällä.--Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit tieteelleni, tutkimuksilleni?--Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?-- Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)

ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.

OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.--Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.--(Tuskin noiden enää kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa! Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin sanoen. Täällä sitä vastoin...

ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.

OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!--Sinä et ymmärrä sitä, äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.-- Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?--Vanhana, valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.--Mutta nuorena? Juuri kun elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?--Ei, se on liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.--Teljetty ijäksi auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!--Jäädä tähän erämaahan!--Minä en voi sitä, minä en voi!--Ainoastaan vanhus valkeapää voi tahtoa sellaista.

ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori...

OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.--Sinä et ymmärrä sitä, äiti.--Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te vanhat!--Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.--Siksi hän ei ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.--Vain kylmä jääpatsas voi sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi minua puolitiehen pysähtymään.