Part 7

ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.

MAUNU TAVAST: Tuo mies--ei vienyt--vihille sinua?

ANNA: Hän oli pappi.

MAUNU TAVAST: Sitten?

ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen. Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.

MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän--ei--sallinut sitä?

ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa kaikkivaltiasta.

MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin kehoittanut?

ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä kuin iankaikkista autuuttani.

MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?

ANNA: Kadun, että menin luostariin.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?

ANNA: Isä: minä en voi.

MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?

ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun haavojasi?

ANNA: Ei.

MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa sinun sielustasi?

ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.

MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?

ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle mahdottomaksi. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?

ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut? Sinä et ole minua vielä unohtanut?

MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?

ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä _hänet_.

MAUNU TAVAST: Kenet?

ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.

MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt, että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen Parisissa.--Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.

ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.

MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?

ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan taivaalla himmentävä.

MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä olet puhutellut häntä?

ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on syytä ylpeillä pojastasi.

MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?

ANNA: Hän on häikäisevä--Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin nyykähdyksessä!

MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.

ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki keveämmin hänen seurassaan.

MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan henkäyksen suuresta maailmasta.

ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa!--Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.

MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon suurten kykyjensä kuorman alla!

ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.--Minä seisoin syrjässä ja ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.

MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan. Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!

ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille molemmille ikuiseksi autuudeksi.--Niin, ajattelin minä syrjässä seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan kartanolle astuessaan..

MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.

ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait Jumalalta?

MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla ... Olavi.

ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle. Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä, oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava maailman mahtavimmat.

MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on hän perinyt minulta myös synnin.

ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi ymmärtää.

MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän molempien.

ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien arkipäivien lomassa.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.

ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.

MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä, minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun synti myllersi hänen sydämessään.--(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan tuon toisen, Anna Lepaa.

ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi, Maunu Tavast?--(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)

»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan. Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään. Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän poissa oli?--»

MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard ... ennen syntiinlankeemusta.-- (Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)

»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen keisarinnansa.»--

ANNA: Niin, se oli Heloise ... ennen hedelmällisyyttä.

MAUNU TAVAST: Ja nyt?

ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.

MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?

ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.

MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?

ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.

ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.

MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.

ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.

MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.--(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa ajallisesta autuudesta.

ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.

MAUNU TAVAST: Kuinka?--(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.

ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?

MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä, joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut rakastamaan ihmisiä.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme pyhimmän vihkimyksen.

MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä ... elämä on niin lyhyt ja kuoleman-ajatus niin kammottava.--Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä eroa heidän välillään.--Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa, sillä me olemme onnettomuustovereita.

ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani muistuttaa?--Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen, josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.

(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. _Maunu Tavast_ katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)

MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.

ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi on käyvä minun ylitseni.

ANNA: Kuka?

MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.

ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa. _Martti_ tulee kiireesti oikealta.

MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne...

MAUNU TAVAST: Puhu!

MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä. Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa...

MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies. Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa. Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun hiippakunnalle.--Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla häntä vastaan ottamassa.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.--Herra kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.--(_Martti_ tuo hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.--Joutukaa! Annettakoon käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä, ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.

MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne. (Menee.)

ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.--Se on totta! Meidän äskeinen kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi lopullista tarkoitusta.

ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.

MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?

ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.

MAUNU TAVAST: Koskaan?

ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä...

MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota naisluostaria Raisioon rakennuttanut?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.

ANNA: Minusta?--Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen kelvollinen.

MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.

ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.-- Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä.

MAUNU TAVAST: Kuinka niin?

ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään.

MAUNU TAVAST: Hän?--Hän jää tänne.

ANNA: Turkuun?

MAUNU TAVAST: Minun luokseni.--Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.

ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun viittaustasi?

MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon palvelukseen.

ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta tuskin Suomen kirkon.

MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.--Kuinka? Eikö Suomen kirkon? (Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?-- (Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin...

ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?

MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?-- (Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi kasvattanut.

ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast? Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat pyhän ja ankaran työsi alttarille?

MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan. (Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt allani kaiken maailman ihanuuden.

ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?

MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian. (Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.--Mutta Olavin? Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.

ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.--(Vaitiolo.) Ja hänen sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?

MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni. Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.

ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.

MAUNU TAVAST: Tuskin.--Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa päivänpaisteisuutta.

ANNA: Luuletko--että se tulisi--häneen kovasti koskemaan?

MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä, että hän onkin vain avioton lapsi...

ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja siunaus Turun hiippakunnan.

MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.--Minä tunnen Olavin rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni Niilon pojasta.

ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.

MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon palveluksessa.--Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää mitään. Sitten, kenties sitten ... ennen kuolemaani.

ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?

MAUNU TAVAST: Anna!

ANNA: Niin, minä ajattelin ... jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa...

MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso, päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä.

ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon kajastamista.

(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat _Karpalainen_, ja _Rankonen_ asettuen kumpaankin pihtipieleen.)

KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.

(_Olavi_ tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä, maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä ja energiaa todistaen.)

OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)

MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!--Sinä olet siis jälleen kotona.

OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan. (Huomaa Annan.)--Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia...?

MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista...

OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.--Äiti, suokaa minulle siunauksenne!

ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut! Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa... Niin, tehän olitte myöskin laivalla, hurskas äiti?

ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.

OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.-- Setä, minulla on sinulle terveisiä... Ei, ei, kaikki terveiset tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta, Pragista...

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?

OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.

MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat--?

OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.--(Humoristisesti.) Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.

OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.--(Vakavasti.) Myöskin tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske ihmishengen vapaudesta.

MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?

OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi kansan kielellä kirkoissa opetettava.

MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös äidinkielellä.

OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?--Setä! Setä! Tästä meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?--Niin, niin, pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.--Sinun aseesi taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.

OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?--Minä puolestani puhun tätä aivan vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.--Sinä sanot, että minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen harhaoppisten suuntien kukistamiseen.--Niin, minä tunnen todellakin itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.--Monin joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset. Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta hairahtumaan.--Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.--Ja mihin ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan... Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee häntä.)