Part 9

— Hyvästi, — sanoi Juro Herra lempeästi. - Onnea matkalle.

— Hyvästi.

Juro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin sanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat sydämeensä.

Tuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari yksin oli saattamassa häntä asemalle.

XX Luku.

Rakkauskirje.

Kaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään ole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.

Juro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in Anatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja kuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja kirjoitti kuin seuraa:

_Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!_

En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä, vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.

Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun on määrä kuihtua pois.

Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä. En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni. Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä, että se _oli_ minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu, se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne, että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.

Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on. Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni, ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä; teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta, vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen ihmisten täytyy tehdä.

Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän paranemistanne? _Sen tein minä_. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin, että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.

Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä. Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni minua kohtaan.

Että paadutitte... mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että... Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon Teille, mitä minä luulen... Niin monta puhettanne on kätkettynä sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas! Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka usein olisin sen saattanut sanoa Teille!

En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.

Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu, niin Teitä, armas.

Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut, mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut, ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun täytyy puhua.

Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi. Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas! Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista? En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!

Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa voi.

Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen. Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.

Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä. Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.

Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois; siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän... Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt... en, en saata...

Juro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.

Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt sydämensä Juro Herra.

Sitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.

Toinen osa.

I Luku.

Kirjoista pyyhitään pölyä.

Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta. Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta, ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen, yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme, sitä vähemmin saamme.

Malvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:

— Hänen tulee ikävä.

Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.

Kun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:

— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla tavallaan.

Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia. Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?

Siinä kaikki.

Tylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää mennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se oli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.

— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.

Kun Bernardine oli lähtenyt, sanoivat ihmiset;

— Hän on niin yksin. Mutta ei siltä näyttänyt.

Kerran he kysyivät häneltä, mutta hän sanoi:

— Onhan minulla Gibbon.

Kun tyttö oli palannut, sanoivat ihmiset;

— Nyt hänen tulee hyvä mieli,

Mutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta hänessä.

Hän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt aikoo tehdä.

— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.

— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.

— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää sinusta huolta.

— Jaha, — jupisi setä.

Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin aikoi pitää huolta sedästään.

Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi, visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.

— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.

Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan, puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.

Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun siihen.

Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.

— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut sairaana, eikö niin?

Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.

Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.

Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.

— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.

Nämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä _tunsivat_.

Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen, sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet. Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä välinpitämätön.

— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?

Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli, kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt. Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.

Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.

— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo lienee nälkä.

Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja katseli hänen toimiansa.

— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.

Muutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.

— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, — sanoi hän lempeästi.

Setä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.

Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat, Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.

— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, — ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.

Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen: työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin, joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.

Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut.

— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan, vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.

Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.

Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden ostamisen.

Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa, astui katua alas ja toi yhden numeron _Daily News'ia_.

— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, — mutta kelvanneeko tämä?

Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.

Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?

Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.

Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat Bernardinen korvissa:

— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten...

II Luku.

Bernardine aloittaa kirjaansa.

Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia, peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen, peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä arvotonta.

Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella olisi hänelle sanomista?

Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän; ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.

— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.

Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.

Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.

III Luku.

Epäonni ja Menestys. Prologi.

Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä hyvin ja ansainneensa kunniansa.

Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.

Harmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän nimeänsä.

- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.

Vanhus pudisti päätänsä.

— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys. Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.

Sitten hän kääntyi Epäonneen.

— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee tiennyt sen.

— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä kädestä ja sanoi:

— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.