Part 8

— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille tällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen laajentamisesta?

— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan ollut syrjässä?

— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi syrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole niitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.

— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta lopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä oppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?

Bernardine naurahti.

— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän, lisäten sitten: — jos teissä sitä on.

Tähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli levinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva Steinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.

Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita, jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.

— 140 —

— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!

Ja sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.

Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.

— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!

Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.

Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.

Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa, mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään katselemasta kuvia.

— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin pääsemme aterialle.

Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken Katarinan kanssa.

— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa ja on rakastettu.

— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.

— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.

— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.

— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. — Mutta _minä_ käsitän.

Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli, kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.

Mutta nyt?

Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja _aux fines herbes_ olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa tamineissaan!

Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi rouva Steinhart makeasti:

— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr Allitsen?

— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon, — virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.

Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:

— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi tiedon saatte.

Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.

Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.

Mutta nyt?

He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin Bernardinen puoleen.

_Ja nyt hän oli kadottava hänet!_

Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:

— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen ylistyspuheesen oppineista naisista!

— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi hän, koettaen olla iloinen.

Mutta iloinen hän ei ollut.

— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, — sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?

— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr. Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?

— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?

— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.

— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta, opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja, on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan? Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.

— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.

— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra; — ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka se oppii laajenemaan?

— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme? — sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat. Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista kysymystä ei voi _milloinkaan_ lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme, ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen. Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme, me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.

— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, — sanoi Juro Herra.

— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.

Toinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.

Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.

— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia, ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.

— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.

— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, — mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte, että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia. Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin kiitollinen ja...

Hän pysähtyi äkkiä.

Kyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä hetkeksi Juron Herran käsivarrelle.

— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun, mutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos keltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin vähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin ajattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin käännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut minuun, olen minä teihinkin.

Myhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita myhäyksiä.

— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän tyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.

Muutaman minutin perästä he saapuivat Petershofiin.

XVIII Luku.

Kihlaus.

Hän oli rakastanut tuota neitosta niin maltillisesti, ja nyt oli hänen mielestänsä selvä vastaus saatava. Olihan se aivan välttämättömän tarpeellista heille kummallekin, että tytön kannasta tulee aivan täysi selko. Olihan hänen puoleltaan tosin tullut muutama viittaus silloin tällöin, joka antoi aihetta siihen luuloon, ett'ei tyttö ollut aivan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Ja hyväthän ne viittaukset olivat olleetkin aina ajakseen, mutta kylpykausi läheni loppuaan, ja tyttö oli sanonut palajavansa kotitöihin. Kenties menee tyttö häneltä nyt ikipäiviksi. Nyt ei ole aikaa enää vitkastella, ei päivääkään.

Ja niin päätti pikku postimies rohkaista mielensä.

Kovin oli Wärlin pää pyörällä tänään. Hän, joka kerskaili tuntevansa nimeltä jok'ainoan vieraan Petershofissa, hän teki nyt mitä hullunkurisimpia erehdyksiä sekä kirjeensaajiin että kirjeisin nähden. Kömpelyydestään hän sai palkakseen niin monta ripitystä, että siitä olisi hermostunut lujempikin mies kuin tuo pieni, kyttyräselkäinen postiljoni.

Lopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä jok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: _Maria Truog_. Ja vaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä sittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti kirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.

Näin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti. Hän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas kellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin odottelemassa häntä käytävässä.

— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen hänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.

Samassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen kirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.

— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi suutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö sinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.

Wärli otti pienen, pyöreän hatun päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa niin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria Truog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta tiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka sulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa yhtä haavaa ja pistää samaan postiin.

— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien muutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin oli tarpeellistakaan.

— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku postiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin suinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen: kirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.

Maria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös ja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.

— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua rakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä rakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä onnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.

Maria laski karafinin pöydälle ja kääntyi Wärliin.

— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän nureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on myöhäistä.

— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa, niinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?

— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria. — Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi, ja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen aika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!

— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli, siepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja muut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun sydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano nyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee iloisin mies koko Sweitsinmaassa!

— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä haikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli, jos sinun pitää tietämän... kuinka minun on katkera pahoittaa sinun mieltäsi... — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen silmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään muuta, - jatkoi kiusanhenki... — niin, Fritz... minä rakastan sinua.

Pari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut saada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan lamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.

— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta sen jälkeen hän tuli takaisin:

— Emäntä tulee portaita ylös — sanoi hän ja läksi tiehensä.

XIX Luku.

Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.

Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille. Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen, muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa. Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama muitten kansain jättöväelle.

Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin. Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.

Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle. Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi, ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta; ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan yhtyneet.

Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää iltaa.

Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan puolella kahvia juomassa.

— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän. — Min'en saata sitä käsittää.

— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties, että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään, kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen oppii, sitä parempi on.

— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?

— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.

— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.

— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä olisikaan.

— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani minäkään.

— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra, surullisesti myhähtäen.

He astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.

— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.

— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.

— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten kielellä: resignationiin.

— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? — kysyi Bernardine.

— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.

Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä vailla?

Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra puolusti heitä.

Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine sydämensä Juroa Herraa vastaan.

— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun helpompi lähteä.

Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo pieni, kova sydän suli kerrassaan.

Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen kirjakauppa Stone Street'in varrella.

— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. — Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.

— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.

Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.

Hän sanoi jäähyväiset Bernardinelle portaitten päässä.

Ensi kertaa antoivat he kättä toisillensa.