Part 7

— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta, josta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se näyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän todellisuudessa ainakaan näytä siltä.

— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi Bernardine kovin suutuksissaan.

Bernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa, joita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi mestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut mitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei ollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.

— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene paras todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen tämä on todellakin pantava ensi sijaan.

Toinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin tehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten ainainen turvakeino.

Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.

— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten. Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.

— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa, rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan. Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti sitten lampun.

Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.

Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.

Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.

— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä tein tyhmästi.

— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä minä tein tyhmästi.

— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.

Sanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.

Tämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä, heidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi eilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla tein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan ole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan teille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.

— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen itselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun vastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun valokuviani vastaan.

— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut kahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta yleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.

Kumpikin rupesi nauramaan, ja hyvät oli välit jälleen.

— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro Herra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä kirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja paljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No niin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te kirjoitatte.

Bernardine pudisteli päätänsä.

— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt hiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.

— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas. Tehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä keskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää sivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä, niin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee sillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella viisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos teillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä voisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla teille hyötyä.

— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi Bernardine.

— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin, että teille olisi niistä etua.

— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi Bernardine.

Samassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen, nyökkäsi hänelle kankeasti.

— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert Allitsen.

Bernardine kertoi hänelle viime käynnistään Reffoldeilla.

— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan luonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä oli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan sanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä niistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan minulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa, mutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.

— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta tuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.

— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä ensinkään sekaantua niihin?

— Harrastaa ei ole sama kuin sekaantua, -vastasi Bernardine nopeasti.

— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen tarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla hyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.

— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka puoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun muista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni. Hänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.

Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?

— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun loppu.

— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?

Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät pyhimyksiksi.

Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä siirsi tuolinsa pöytään.

— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä tarvita.

Heidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:

— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.

— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin, vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen vaisto.

— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän, mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.

He pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu kuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.

— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine. — Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä lupasin Wärlille.

Juro Herra myhähti pahan-ilkisesti.

— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi hän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi nopeasti:

— Jos tarvitsette lisää levyjä, niin voitte saada minulta.

Mennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein Müllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli antanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta. Fräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa, mutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin joltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.

— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto doktorilta.

— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne kuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?

— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi. Minä ei ole kärsi se herra.

Samassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis kukkavihko kädessä.

— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.

Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.

— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein, — virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.

— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.

— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.

— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?

— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää kuolla. Säikähdättekös tekin?

— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole kuollut.

— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. — Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.

Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat; turhaan hänen omat harkintansa.

Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä ne olivat hänelle?

Kuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?

Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin yksityisten ihmisten kärsimyksiä.

Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma sairautensa.

Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!

Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat, milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!

Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan, kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän kauniilla kasvoilla.

— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan... Min'en uskalla mennä yksin hänen luoksensa... Minä tahtoisin, että te... Hänen on pahempi... Minä olen...

Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois ääneti.

XVI Luku.

Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.

Bernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli istunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli välistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.

— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt pelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle puhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista kestää!

Se oli ollut eilen.

Kuja oli nyt juostu päähän asti, ja Mr. Reffold makasi ruumiina.

He kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi Mrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti Bernardineä kädestä.

— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on mahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.

Hän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä nimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.

Pari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli hänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.

Mutta joka kerta katsahti Mrs. Reffold ylös ja pidätti hänet.

— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun täytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?

Ja Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän luki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon jäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään nyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta surkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan kestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista niin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.

Mutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata kärsimystä!

Bernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan yli ja hyväili noita kauniita kasvoja.

— Mrs Reffold... — kuiskasi hän.

Muuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti valtavaan itkuun.

— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen hänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?

Ja silloin tunsi sydän omantunnon vaivoja.

XVII Luku.

Entisille laidunmaille.

Mrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä ja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä arvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken aikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen, pieneen Petershofin kalmistoon.

— Hänen on niin kolkko olla siellä, — sanoi hän lääkärille.

— Kolkommaksi sinä hänen osansa täällä teit — ajatteli lääkäri.

Mutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia hautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.

Ja niin he laskivat hänet lepäämään kolkkoon kalmistoon.

Bernardine meni hautajaisiin, vaikka Juro Herra kovin kieltelikin.

- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa sen sijaan minun kanssani maalle.

Bernardine pudisti päätään.

— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en saata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.

Juro Herra kohautti olkapäitään ja meni huoneesensa.

Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa pyysikin. Bernardine kieltäytyi.

— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.

— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä maksan teille sievän palkan.

Bernardine oli taipumaton.

— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?

Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan, kuiskasi:

— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä, kirjoitatteko minulle silloin?

Bernardine lupasi.

Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin. Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan vastaan."

Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.

Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä, että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta. Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä vastattiin.

— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?

— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.

Juro Herra avasi pimeän huoneen oven.

— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään Bernardinen, lisäsi hän:

— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia tarpeen.

— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?

Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän tuli ulos kameroineen.

— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan noitten maalaisten valokuvat mukaan.

Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.

Matkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:

— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.

— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.

— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.

Seurasi pitkällinen äänettömyys.

— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla lumen sulamisen aikana.

— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan. Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien säästöjeni lisäksi.

— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.

— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. — Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.

— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, — virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.

— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä puolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja kenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla politillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.

— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. — Taivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan kasvatetuista naisista.

— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti Bernardine terävästi.

— Suuri kiitos! — vastasi toinen. — Olen heitä tarpeekseni kohdannut.

— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein sydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka osaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin ulkopuolella?

— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla mielellä.

Bernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina tuli kiihkoihinsa.

— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta tunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla, jotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään nainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta sitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on säännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.

— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin hyvin tuon asian?

— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli himmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu, joka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei osannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta hän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa muistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle oikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä ylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme on taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa tai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta kirjatoukka, ja...

— Yhäkö niitä hyviä avuja vielä piisaa? - keskeytti Juro Herra.

— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka pitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon Herraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on, tuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle taistelun voittanut.

Tähän hän pysähtyi ja virkkoi sitten: