Part 6

Kas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä viereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä. Hän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka vaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi Mr. Reffold.

— Ei ensinkään. Olen jo väsynyt noihin retkiin.

— Sinä väsyt niin pian kaikkeen, Winifred, -virkkoi mies.

— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää minua kerrassaan.

— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; — sitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi kuolla pikemminkin, Winifred.

Mrs. Reffold katsahti ylös ompelustaan.

— Kyllä sinä pian paranet, — sanoi hän. — Olethan jo parempi.

— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti edistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs kuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut minua, eikö niin?

Sairas naurahti.

— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet sairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.

— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. — Mitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat. Sairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka häntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.

Sairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold vaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.

— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta sinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut, ettäs olet itsekäs?

Mrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa hyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka kärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.

— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta raskasta tuo taakka silti on.

Ja Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän neuloi siihen kohtaan koruompeluansa.

— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että sairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin ripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein muistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi olla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole määrätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan siksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.

— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi Mrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua. Et sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.

— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen. Niinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut tällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni tyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.

Kului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas ajatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän oli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita puheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.

Sairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan. Viimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa onkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs, vai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta tuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa, niinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi jossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne alppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi tarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen miehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli toista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.

Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä kohdannut Mrs. Reffoldia.

Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena, luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.

— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään, ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha, että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille en mahda mitään, en mahda.

Tuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.

Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja kärsimyksiänsä?

Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän, vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen. Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta, jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä. Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen lienevät olleet syynä...

— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.

— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti hymyillen.

— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä muuta voi tehdä.

— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.

— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr. Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.

— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.

— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi Mrs. Reffold.

Bernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.

— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.

Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.

Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.

— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. — Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä, rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt minulle helpommaksi.

— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, -- virkkoi Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te luette sen minun sanojeni ansioksi.

Mutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.

— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja lohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru. Te olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta te ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla opilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette milloinkaan ole antanut minun tuta.

Hän otti Bernardinen käden ja nosti sen kunnioituksella huulillensa.

— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä mieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää toisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän oli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli niin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa olla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen äreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin hyvä mieli, menettehän?

Tuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän hänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen pyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään kirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.

Mrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan, kunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi, kun vaan tahtoi.

— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän ystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne näyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän hyvää.

— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen, että Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen se vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan voimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa, että itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat tyytyväisiä.

— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy sentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte olevan hyviä ystäviä.

Hän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi kokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.

— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta minulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on, kun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen kokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa rinnalla.

Hän nousi, lähteäksensä pois, mutta Mrs. Reffold pidätti häntä.

— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.

Hän heittäytyi taaksepäin nojatuolissansa, leikkien antimakassien hesuilla.

— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja kaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän päivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.

Bernardine katsahti häneen kummastellen.

— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää. Se turmelee terveyteni.

Hän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan, mutta Mrs. Reffold jatkoi:

— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan. Vihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi. Kuulittehan, eikö niin?

— Kuulin, — vastasi Bernardine.

— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold hurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti vähene.

— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.

— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. — Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.

— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine lempeästi.

Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.

— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.

— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä, kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me kaikki näemme sen; te yksin ette.

Hän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.

Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään. Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän oli muuttunut entisestään.

— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.

— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.

XIV Luku. Hoitajista.

Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, — paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa, tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että

heitä ensinkään häirittiin.

Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä, sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen. Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.

Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu. He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei kunnollisesti laitettu milloinkaan.

Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi, niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä, mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille. Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään katkeroittaa.

Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on joka koloniassa.

Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on jäänyt kotia väsymyksestä.

Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.

— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi. Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä häntä tuntikausiin.

— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt teen?

Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.

— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa, eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan reipastamaan itseäni.

Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin käsitettynä.

— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää hänet luonani. Kenties niinkin.

— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. — Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen — silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan siihen näkyy kuluvan".

— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, — sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.

Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja. Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan, milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.

— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.

XV Luku.

Joka ei sisällä mitään.

— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen eräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole valokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.

— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine närkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.

— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. — Ensinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä olen sanonut teille monta kertaa.

— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä suhteessa vireillä.