Part 5

— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.

Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti, että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.

— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. — Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin samanlainen.

Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:

— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.

— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen kanssaan.

Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään. Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä, osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut; näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys, tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?

Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.

— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, — realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.

— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin luulisin teidän antavan muille.

— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. — Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.

— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.

— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.

Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä laulu. _Suoni, muist._] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.

Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin, — virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.

— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, — se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista. Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:

— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua: kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.

Hän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.

— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha. Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten...

Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen; hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.

— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.

— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert Allitsen päättävästi.

Bernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.

Hän vapisi.

— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. — Tehän vapisette?

— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain, milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä sillä tavalla kuin nyt aiotte.

— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,

— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi kuiskaisemalla.

Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat tuskaa täynnä.

XII Luku.

Juro Herra antaa lainaksi.

Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.

Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla ihmiskunnalla oli kukkaro.

Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. _Suom. muist._], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.

Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan, surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.

Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa perää vieraittensa vaatimuksille.

— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, — puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin paha.

Ja niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.

Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään, että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi haikealla mielin pois.

Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä, joista paljonkin tiedettiin.

Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä, tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen asuntonsa Englantilaisten koloniaan.

Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.

Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli, mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.

Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin, luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia. Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus hellyydelläkin.

Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron Herran.

Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.

Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.

Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä, ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.

— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?

— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, — vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.

— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.

Se oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.

— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin varsin pahoin.

— Entäs tänään?

— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita. Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.

— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.

— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.

— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän tuntee oman yksinäisyytensä.

Robert Allitsen katsahti häneen.

— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?

— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa ihmisistä.

— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.

— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän kuin yleensä uskoisikaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen harmittava tapa.

— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.

— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme. Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole joulukuusta milloinkaan nähnyt.

— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te kerrotte niin pitkäveteisesti.

— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen, järkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin muistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te olitte saanut. "Jos minä keksisin jotain riidan aihetta", virkoin minä itsekseni, "niin kyllä hän tulisi takaisin." Ja minä menin ja löin nukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin nukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä tuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole siitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka olisittekin?

Bernardine naurahti.

— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, — vastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.

— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea jupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta joulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli siitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.

— Onko teillä uusi kamera?

— On, ja erinomaisen kaunis onkin. Tahtoisitteko nähdä sitä?

Bernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine meni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan mikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.

— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin minä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi kamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse näyttämään sitä teille.

Bernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin sirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä iltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja somassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi juomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta lasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä. Bernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.

— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa laittaa teetä paremmin kuin minä.

Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.

— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan sitä.

Juro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen lapseen.

— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. — Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte ennen sairastumistanne ollakaan?

Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.

Bernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos akkunasta.

— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden tunnelmaa.

— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?

— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan, niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään Hänen tykönsä.

Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksen.

— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. — Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen. Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.

— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.

— Tietysti todella, — vastasi toinen.

Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä. Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää käyttäytyneensä varsin kiltisti.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. — Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.

— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi Juro Herra miettivästi.

— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.

— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.

— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine. — Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että muuttaisitte mieltä.

— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra; — mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää kaikkia asioita.

He suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois kameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen onni häntä oli kohdannut.

— Katsopas, Maria, mitä herra Allitsen on minulle lahjoittanut!

Hämmästyen löi Maria kätensä yhteen.

— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. — Hän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.

Bernardine naurahti ja meni huoneesensa.

Juro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa, joka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi tarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu sen kuvista.

Äkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut, ennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.

— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. — Mieleni on melkein paha, että...

Ystävällisempi tunne sai silloin hänessä vallan.

— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja mietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.

XIII Luku.

Kotoisia kohtauksia.

Iltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle lähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän kovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.

— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä tän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen tehdä.

Mrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja hattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.

— Mihin sinä soitat? — kysyi mies vihaisesti.

— Annan sanan, ett'en tule, — vastasi rouva pakotetulla iloisuudella.

Hän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle palvelijalle.