Part 4

Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.

Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.

Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.

— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.

— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. — Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.

Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.

— Puhukaa _te_, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä seuduista.

Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää, missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.

— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan parempi viime aikoina.

— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.

— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, — sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne. Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.

— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa. Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.

— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.

— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö heistä?

— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.

— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, — vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi. Oletteko milloinkaan ollut lempeä?

— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.

Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin, vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä. Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan. Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.

Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä; punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna vuosiluku 1670.

Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä. Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.

Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään, kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.

Hän pujahti ensin takaisin, huutaen:

— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!

Sitten hän palasi takaisin.

— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä, tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!

Hän innostui ja viittoili käsillään.

Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta. Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.

Äiti kuiskasi Robert Allitsenille:

— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.

Kyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.

Robert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

— Katarina, — sanoi hän lempeästi.

Katarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.

Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa, katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin, kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.

— Odotellut. Minä olen aina odotellut.

Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta, mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa, neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli hänen elämänsä.

— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?

Hymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.

— Keitätkö tänäänkin?

Päätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.

Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:

— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme. Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet hän tuntee; katsokaas!

Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen: Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi; Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia, joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään. Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli ylen hyvillään niistä.

— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.

— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.

— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun, — sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen, että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?

Se tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.

— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.

Liisa nyökäytti päätään.

— Sitten otan teistä valokuvan.

Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.

— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.

Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän sykki ilosta.

— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili kivulloista tyttö raukkaansa.

Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle. Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.

— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!

Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi huoneesta ulos.

Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.

— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. — Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta. Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen. Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.

Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.

Liisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa jollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen, antoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi millaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän meni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin laiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta somuutta vailla.

Juro Herra murisi, mutta ei sanonut mitään.

Hannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli hauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet, kun ovat tekemäisillään "olalle". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen totiset. Juro Herra oli toivoton.

— Olkaa nyt vähän iloisemman näköisiä, - rukoili hän.

He koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu, että valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.

— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva otetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen kuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta kuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.

Valokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin onnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen pyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan oman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää arkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.

Nyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun hirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta siron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä pitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä savupiippu suussa.

— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus oli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko mukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä, kunnes palajan?

Bernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä sweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.

Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen: Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään. Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.

— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin hoitaisin.

Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.

Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä murhetta.

— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.

Hän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.

Hetken kuluttua hän virkkoi:

— Fräulein on kihloissa?

Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi häntä vierastupaan.

Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin itselleenkin.

— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän. — Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin kanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.

Bernardine joi kuppinsa loppuun.

— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme, emmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.

— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä voitonriemussa.

— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti huvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä Robert Allitseniin.

— Kas, tuollapa hän tuleekin.

Bernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron Herran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä äänellään:

— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on osannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?

Juro Herra pysähtyi kesken laskuansa.

— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä; hautaan ne viedään.

— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi mieheksikään. Sanokaa nyt totuus.

— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä itseltään.

— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.

Tuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut Bernardinea siltä puolen.

Hän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä enemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella oli.

Juro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja Bernardine suoritti sen hänelle heti.

Jotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon Herraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän purskahti nauramaan.

Juro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu. Nyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.

Bernardine kumartui Katarinan puoleen ja suuteli häntä poskelle.

— Tuleehan Fräulein taas? — kuiskasi sairas kiihkeästi.

Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo tyyni lempeys.

Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä Robert Allitsenille:

— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte kihloissa!

August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa, ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.

Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä. Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.

Kerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.

— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.

Bernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.

Petershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:

— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te ette pannut sitä pahaksenne.

— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä, jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.

— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.

— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä hyvä.

— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein, — huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin matkatoveriansa. Hän virkkoi:

— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta, ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi mahdotonta.

— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun hyvää.

Juron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.

— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.

— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine, vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.

He selvittivät välinsä.

Senjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan shaalia, joka oli tältä pudonnut.

— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän. — Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan puolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän, mikä teille on tarpeen.

Bernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta ystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi Bernardinen konjakin.

Samana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen tapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta. Tänä iltana hän virkkoi:

— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja minun on ollut hyvin hauska.

XI Luku.

"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".

Kerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan hollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut lääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa mielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli tietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden mukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla. Vandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin ylähyllyltä.

— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle sen.

— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen kohoavan istuvilleen.

Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta, niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?

— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.

Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia, varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä, _Mütterlille_, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.

Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja, yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.

Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo se kohoili hänen mielessään.

— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!

Ja sitten hän laski kynän kädestänsä.

— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi minun ikävä tänne. _Da wo ich nicht bin, da ist das Glück_. (Miss'ei minua ole, siell' on onni.)

Mariassa oli palanen filosoofia.

Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.

Se oli Hollantilaisen huone.

Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla. Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!

He veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.

— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.

Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli jo monta päivää ikävöinyt.

— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä. — Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto hänestä.

Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.

Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.

Bernardine veti tytön luokseen.

— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan; sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.

Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia Bernardinelle.