Part 3

Suurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin. Kurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän semminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen käytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.

— Olisi niin hauska parantua, _chérie_, — puheli hän Bernardinelle. — Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa ihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta; se ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät ihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä edelleenkin tehdä.

— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? — virkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes, kuka hän on?

— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti kasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa. Hän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän kanssanne.

— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen jotenkin ärtyisästi.

— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin epämiellyttävänä.

— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.

— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava isku se, eikös ole?

— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.

— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.

— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä, mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä: ihmiset kuolevat.

— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, — virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.

Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.

— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen mielipiteistään? —

— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias, kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja Englantilaisen naapurista.

Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä ystävällisimmällä tavalla.

Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.

Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.

VIII Luku.

Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.

Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää, kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä, ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa. Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.

Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä. Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr. Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.

— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.

Näin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen:

— Eikö mitä, Mrs. Reffold! Älkää sanoko niin!

Mutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita tavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:

— Mr. Reffold näkyy olevan niin yksinään.

— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa lukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin jonkunlaista rauhattomuutta.

— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi Bernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi kulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.

— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan kapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.

Tämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen pelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold hänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta ja avonaisuutta.

— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen ajatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr. Reffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.

Bernardine myhähti.

— Jos tahdotte, — vastasi hän.

Mrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi partian loppuun ja läksi sitten.

Reffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita upeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar tuli avaamaan.

— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi Bernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.

Mr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa sisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.

— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs. Reffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.

Mr. Reffold viittasi hoitajattaren poistumaan.

Bernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli nähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.

— Onko teitä palkattu täällä käymään? - kysyi sairas kiireisesti.

Sanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan sittenkään ollut.

— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen sanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.

— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua väsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain siitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää todellakin; siinä kaikki.

Katkeruutta oli hänen jok'ainoassa sanassaan.

— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä!

— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei tiennyt, mitä sanoa sairaalle.

— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella sen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun kanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette. Miksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä kuolevaksi?

— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen puoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold muistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.

— Oletteko vaimoni ystävä? — kysyi hän.

— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä silti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.

— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt komealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis nainen. Olen ylpeä hänestä.

Sitten katosi hymy hänen kasvoiltaan.

— Kaunis, — toisti hän itsekseen, — mutta kovasydäminen.

— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja sanomalehtiä. Mistä minä luen teille?

— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. — Minulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne sellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.

— No niin, — sanoi Bernardine hilpeästi, - koetelkaa! Mitä tahtoisitte?

— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä "Urheilu ja Teatteri". Lukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin kaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää minua.

Bernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr. Reffold kuunteli mielihyvällä.

— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin kerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin kuumille kiville.

Kun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen kanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra olisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä, joita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain huvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon perinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista ja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä kaikissa noissa paikoissa.

Sitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle, ett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.

— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen lähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:

— Ja teille ei makseta tästä mitään, niinhän?

— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä. _Suom. muist._] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.

— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette saata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane pahaksenne?

— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin teidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana ei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!

Hän oli jo mennyt ovesta, kun Mr. Reffold kutsui häntä takaisin.

— Kuulkaas, tulettehan pian jälleen?

— Kyllä, minä tulen huomenna.

— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene väsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte totta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.

Tullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla Bernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.

— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme lähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette te tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun mieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan kärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne. Mies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?

IX Luku.

Bernardine saarnaa.

Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein Bernardinen kanssa.

— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.

Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä, olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein huolimattomimmilla "hoitajilla".

Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt. Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.

Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi, olkapäitään kohautellen.

— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän _on_ laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja lakatkaa käymästä.

— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena. Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.

— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä. Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte tuota tavallisena, luonnollisena menona.

Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan ja sanoi:

— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä nytkin.

— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.

Bernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr. Reffoldia.

Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta, joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran olevan lähtemäisillään.

Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea _Sporting and Dramatic News'ia_ ja _Eraa_ niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään. Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.

— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon vaatii, ei saa mitään.

Muuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.

Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs. Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.

— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.

Hän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.

— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.

Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan enää.

Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.

— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta minulle kyllä.

Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.

Vihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.

— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä. Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja semmoista hattua kuin te.

Bernardine naurahti.

— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.

Mr. Reffold jatkoi:

— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette. Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka? Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan? En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla, mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee, en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?

— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.

— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa, ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.

Hän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.

— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi, elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, _ettemme ole parempia_, vaan sitä, ettemme ole _huonompia_. Tämä on ainakin minun mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.

— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen semmoiset, — eihän ne siinä mitä?

— Niin, _minun_ mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?

— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. — Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?

— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.

Toinen pyöritti päätään.

— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä minä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni, kunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden. Vähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.

Vaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein kuiskaamalla:

— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta teidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?

— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki lattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.

X Luku.

Juro Herra esiintyy uudessa valossa.

Oli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän avasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.

— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista peninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?

— Jos saan maksaa oman osani, — vastasi Bernardine.

— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän edestänne.

Bernardine naurahti.

— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.

— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä, enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.

— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.

Ja niin sitä sovittiin.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla. Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.

Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.

Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa, lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa. Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset, vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten rinnalle!

Ja kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten helähtelyä.