Part 2

— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta, ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää! Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!

Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä olleet kaikkein suopeinta laatua.

V Luku.

Juro Herra.

Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.

— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne tullessani.

— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, — vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on niin paljo joutilasta aikaa.

Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia olentoja mailmassa.

— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu minulta kykyä.

— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro Herra äreästi.

— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili Bernardine.

— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä löytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.

— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu kuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää antikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini ulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää saanut enkä juuri muutakaan.

— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt lukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä siksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein kamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan juustomatoja?

— Ei minua huvita juustomadot.

— Alussa kenties ei, mutta ne ovat sittenkin erittäin intressantteja.

— No niin, jos lainaatte minulle mikroskopinne, niin kenties rupean.

— Sitä en saata, — vastasi hän nopeasti. - Min'en lainaa kapineitani.

— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo ehdottaessanikin.

— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon kirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua ei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää rahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että saatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä, että on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, _jos on tehnyt sen suuren uhrauksen_.

— Minkä niin?

Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.

— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, — virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi teille hyvää.

— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään huvia olisi.

Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.

Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.

Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa, joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan. Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.

Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa. Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.

Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira, joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa. Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.

Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.

Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.

Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut lattialle.

— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä minkäänlaista käsitystä.

Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista. Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään, millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut" koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun, sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".

Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän myös koskaan lainaksi ottanut.

Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa, keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan, mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen. Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua, joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman. Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi herättänyt surullista myötätuntoisuutta.

Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.

Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre ympäristössänsä.

Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös, missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.

Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?

Ken osaa sanoa?

VI Luku.

Vaeltaja ja tiedon temppeli.

Monta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja kiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren kukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt lupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän tiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle vuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä vuorijonossa, jonka nimi oli "Ihanteiden vuoristo". Mutta sydän oli hänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli menettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.

— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja vaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin jotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.

Sillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei toivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.

Nyt hän oli saapunut temppelin luokse.

Hän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin. Hän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.

— Taaskin yksi, — jupisi hän. — Mitähän se tietää?

Vaeltaja ei kuullut, mitä hän jupisi.

— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan vihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen vaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden tykö!

Vanha mies kajosi hänen käsivarteensa.

— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole Ihanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen Temppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja rukka!

Valo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän vanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.

— Saako levätä täällä? — kysyi hän raukeasti.

— Ei.

— Onko tietä alas näitten vuorten toisella puolen?

— Ei.

— Miksi näitä vuoria sanotaan?

— Ei niillä ole nimeä.

— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?

— Ei sillä ole nimeä.

— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi Vaeltaja.

Ja hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.

— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille, että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan. Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana. Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.

— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan mennyttä on mennyt.

Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen vanhus esti häntä siitä.

— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.

— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.

— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin. Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään, kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille, että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole. Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.

— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.

Ja hän läksi kulkemaan.

Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä, ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen, mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä. Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein mahdotonta.

Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän voitavansa tehnyt.

Moni Vaeltaja ei tee samoin.

VII Luku.

Bernardine.

Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin, mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista, nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta — oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen kanssa Petershofissa.

Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin kanssa.

Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis, haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa. Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta, sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.

Niitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina mietteissään.

Hän mietiskelikin ja opiskeli.

Muutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten maailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on keskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan. Nyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te, jopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on ollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta oppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne on jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin katselkaa ympärillenne ja oppikaa.

Ja niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa voittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.

Se mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut, oli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia tunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa maksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria liikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa tai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista toimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen poistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.

Hän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri työ oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen pääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan. Koota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana tai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä. Kaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa hänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän oli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee. Hän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin hän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy takaisin. Ja mitä hän silloin näkee?

Bernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä Vaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän vaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt niin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.

Ei hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään kellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt siitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?

Moni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä, ihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen kyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä, asettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua pois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon halajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt, heikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli ylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.

— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen tuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen vain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään verran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi, nähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.

Hän puhui tästä eräänä päivänä Jurolle Herralle.

— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro Herra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään tiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten lopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset aivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties kirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa ja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi tyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen vaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä pölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa hyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka nyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän asti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!

Bernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä suututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra näkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei toinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen satunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa kaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee meitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle myönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen huomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken hänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei saattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita tuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on heistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas. Bernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista sitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan yhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse ei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut ympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin, eri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.

Useamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan ihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli _tehnyt_ tai _ollut_, vaan mitä mikin oli _kärsinyt_. Mutta sellainen muutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof, tuli nopeasti, melkein huomaamatta.