Part 1

LAIVOJA YÖSSÄ

Kirj.

Beatrice Harraden

Englanninkielestä [Ships that Pass in the Night] suomensi

Samuli S.

Helsingissä, K. E. Holm, 1901.

Yöll' ohi toistensa laivat käy sekä sanasen vaihtaa, Merkkejä nostellaan sekä pimeäss' ääniä kuuluu. Ihmiset näin elon aavoilla toisensa kohtaa ja haastaa. Katsaus vain sekä ääni ja — synkkää kaikk' on ja vait taas.

Longfellow.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

I. Uusi vieras. II. Moniaita yksityisseikkoja. III. Reffeldin läksytys. IV. Wärli ja Maria. V. Juro Herra. VI. Vaeltaja ja tiedon temppeli. VII. Bernardine. VIII. Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin. IX. Bernardine saarnaa. X. Herra esiintyy uudessa valossa. XI. "Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen". XII. Juro Herra antaa lainaksi. XIII. Kotoisia kohtauksia. XIV. Hoitajista. XV. Joka ei sisällä mitään. XVI. Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja. XVII. Entisille laidunmaille. XVIII. Kihlaus. XIX. Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse. XX. Rakkauskirje.

Toinen osa.

I. Kirjoista pyyhitään pölyä. II. Bernardine aloittaa kirjeensä. III. Epäonni ja Menestys. Prologi. IV. Juro Herra luopuu vapaudestaan. V. Sillan rakentaminen.

Ensimmäinen osa.

I Luku.

Uusi vieras.

— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten pöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa rakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta lopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.

— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia ihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös sanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. — Minä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä, jos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä päässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan. Viimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa kuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.

— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen. [Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. _Suomentajan muistutus_.]

Juro Herra nosti vielä kerran silmänsä sanomalehdestä.

— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän jurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.

Lumous oli häipynyt, ja yleinen keskustelu alkoi jälleen.

Tyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja välinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän oli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.

Hän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia ennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut kumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt ensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta. Pikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa, tai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.

Juron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut kuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle sinappiastian.

— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai vesikaraffiako?

— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti. — Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties noitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä tienoossa on teille kiusallista.

— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja mitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni siitä väliä.

— Mitä varten te tulitte tänne? — kysäisi Juro Herra äkkiä.

— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni tai tullakseni terveeksi.

— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!

— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta tuossa naurussa.

— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä on palanen raukkamaisuutta.

Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui ulos ruokasalista.

II Luku.

Moniaita yksityisseikkoja.

Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen, mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia, ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen mielestään aina loukkaavata.

Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin, ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla. Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä; katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin varsin vaikuttava.

Zerviah katseli kuvaa hetkisen.

— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, — virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja mennyt.

Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.

Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään. Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan, mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta, jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi, niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.

Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat. Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?

Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama lakkaamaton voima käskemässä: _toiminnan halu_. Bernardinessä ei näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille; hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.

Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia: myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.

Siinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.

Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.

III Luku.

Mrs. Reffoldin läksytys.

Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille ilmeisesti hyvää.

Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut, mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu — on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.

— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.

— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen lunta saappaistaan.

— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä te sanoitte.

Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua hänen kerallaan.

— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse. Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria. Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei teillekin voisi olla tuosta iloa.

— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.

— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään, neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.

Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan, muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen. Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa, juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä toivojen pettäminen merkitsee.

Näitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton ja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista rouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva näkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme, neljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka nainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen ja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen rinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän niihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa. He katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja myhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa myhähtävät.

— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs. Reffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle Bernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja aatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka toivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!

— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen herroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te tiedätte, millainen vastus heistä on.

— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, — vastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.

Hän kiirehti Bernardinen luokse ja ojensi hänelle sirosormikkaisen kätensä.

— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla, Miss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni olette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.

— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon kauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset konsanaankin solakoita sisariansa.

— Ettehän toki ole yksin! — jatkoi Mrs. Reffold.

— Olen aivan yksin.

— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister), herra. Merkitään aina lyhennettynä. _Suom. muist._], pöytänaapurinne kanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea olevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä paikkakunnalla.

— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.

— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska saada tietää, mistä te haastelitte.

— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.

Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.

— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.

— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.

— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein mairittelevimmalla äänellä.

— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta nero hän oli. Hän on kuollut.

Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:

— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!

(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä paadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän muutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta kahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.

— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko tuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä saapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti on lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?

— En asu tällä haavaa Lontoossa, — vastasi Bernardine vältellen.

— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on koko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja meidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.

Bernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan kumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten häneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:

— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko minäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?

Mrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla kädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki hän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.

Bernardine kiitti, astui kadun poikki ja pistäytyi konditoriaan.

— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun asioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään on!

Mrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi vihdoin.

— Katsos vaan! — sanoi pitempi herroista, sytyttäen sikariansa.

— Älkääs muuta! — sanoi toinen ja sytytti hänkin sikarinsa.

— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli saanut.

IV Luku.

Wärli ja Maria.

Wärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi vihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry sisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan koko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua murrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä jokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän itse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian iloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.

— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella. Pistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.

Hän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään käytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali katseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja lamppuja.

Maria kuuli koputuksen, katsahti työstään ja huomasi Wärlin.

— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä riippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä minulle. Sepä hauskaa!

— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään, ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.

— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa vetävää.

— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään, — kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.

— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!

— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle, Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!

— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti kukkasen Wärlin siniseen takkiin.

Samassa kuului kiivas kellon soitto.

— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.

— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.

— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella lamppuja. Niin se on aina.

— Jassoo; min'en lamppuja muistanutkaan.

— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne nyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje tänne, Wärli, ja päästä minut menemään.

— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se oli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!

Portugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin. Mutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän tahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni portaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi.

— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä sinulle.

— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli virallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon kallista aikaani.

— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, — pyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.

Wärli palasi ja näytti hyvin onnelliselta.

— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, — sanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.

— Annathan minullekin yhden, — virkkoi Wärli maltitonna.