Part 10

Silloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli Menestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili, kuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin hymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo oli tullut takaisin, palasivat voimatkin.

— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta, harmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?

— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on paraillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.

Ja uuden nimen saanut astui vastaanotto-huoneesen.

Mutta Valtias sanoi:

— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean nimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja jälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.

Ja hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto Valtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.

IV Luku.

Juro Herra luopuu vapaudestaan.

Seuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan Zerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta, jossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja kädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine oikoili repaleisen kirjan lehtiä.

Äkkiä katsahti Bernardine ylös työstään.

— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet jo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin välitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?

— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut kysymyksiin.

— Kerropas minulle siitä, — virkkoi Bernardine.

— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa ennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.

— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten hän siirtyi lähemmäksi setää.

— Oletko sinä rakastanut, Zerviah setä? Onko sinua rakastettu?

— Kyllä, tietysti, — vastasi hän lempeästi.

— Ethän sitten naurakaan minulle, jos tyhjennän sinulle sydämeni?

Vastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten rohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi rakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään rakastanut.

Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään tunsi.

Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.

Juro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.

— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.

Bernardine nojasi pöydän yli.

— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.

— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on kuollut.

— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti vapaa ole.

Hän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.

— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?

— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. — Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen. Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!

— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?

— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. — Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta, että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.

— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.

— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni kuin ansaitsenkaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne elämää uudestaan?

— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt. Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.

— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.

— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.

— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.

— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine. — Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä seuralaista itselleni.

— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra. — Tekisi mieli nähdä sitä.

— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.

— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?

— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.

— Minä menin sinne äitini tähden.

— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.

Juro Herra katsahti häneen.

— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö todellakin siitä, miten minun käy?

Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.

— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella. — Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä riippuu heidän kohtalonsa.

Juro Herra oli ääneti.

— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. — Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan voi menettää teitä.

Hänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:

— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla Herralla on parempi osa näyteltävänä.

Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta. Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.

— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.

Hän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.

— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa tahtoisin vielä sanoa teille.

Seuraavassa tuokiossa oli hän poissa.

Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.

— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.

Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten yrttitarhaansa hoitaisi.

Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut pahasti.

— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. — Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!

Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt...

Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren muistossa.

Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja...

Bernardine kuoli.

V Luku.

Sillan rakentaminen.

Ennen lähtöään tuli Robert Allitsen vanhaan kirjakauppaan tervehtimään Zerviah Holmea. Tämä oli lukemassa Gibbonia.

Nämä kaksi miestä olivat seisoneet Bernardinen haudalla.

— Aloin jo tuntea häntä, — sanoi vanha mies.

— Minä tunsin hänet koko ajan, — sanoi nuori mies. — En muista hetkeä, jolloin hän ei olisi ollut osa omaa elämääni.

— Hän rakasti teitä, — sanoi Zerviah. — Hän oli puhumassa minulle siitä juuri sinä aamuna kuin te tulitte.

Ja sitten, hellyydellä, joka oli outoa hänessä, kertoi Zerviah Holme Robert Allitsenille, kuinka Bernardine oli avannut hänelle sydämensä. Hän ei ollut sitä ennen ketään rakastanut, mutta Juroa Herraa hän rakasti.

— Min'en rakastanut häntä siitä syystä, että säälin häntä, — niin oli Bernardine sanonut. - Minä rakastin häntä hänen itsensä tähden.

Ne olivat olleet hänen sanansa.

— Kiitos, — sanoi Juro Herra. — Ja Jumala siunatkoon teitä kertomuksestanne.

Hän lisäsi sitten:

— Pöydällä oli muutama irtonainen paperiarkki. Hän oli aloittanut kirjansa. Saanko minä ne?

Zerviah laski ne hänen käteensä.

— Ja tämä valokuva, — sanoi vanhus, — sen minä jätän teille.

Noitten pienten, laihain kasvojen kuva pantiin paperien joukkoon.

Miehet erosivat toisistaan.

Zerviah Holme palasi lukemaan Rooman historiaa. Juro Herra palasi vuoristoon, elämään elämätänsä loppuun ja rakentamaan siltaansa, niinkuin me kaikki teemme, ken tieten, ken tietämättä. Jos se murtuu, niin rakennamme jälleen.

— Nyt se tehdään lujemmaksi, — sanomme silloin itseksemme.

Ja niin aloitamme uudestaan.

Me olemme hyvin kärsivällisiä.

Ja sill'aikaa vierii vuosi vuoden perään.