Part 4

Bardóczy juoksi ikkunaan ja kurottautui ulos. Tuolla alhaalla kulkivat syvässä hiljaisuudessa aseettomat husaarit palttinarensseli niskassa. Pitkin tietä oli asetettu jalkaväkeä. Lasaretin edessä, olevalla torilla seisoi rykmentti krenatöörejä, rintama rakennusta kohti. Yht'äkkiä nousi lasarettirakennuksen otsikkoon verkkaisesti liehuen keisarillinen lippu. Rumpumajuri antoi merkin, soittokunta soitti keisarihymniä, rykmentti teki kunniaa.

... Silloin putosi sairashuoneen toisessa kerroksessa olevasta ikkunasta ihmisruumis raskaalla jyskeellä kiviselle kadulle, jääden siihen verisenä, muodottomana, pää rikki ruhjottuna venymään.

Soittokunta kajahutti edelleen keisarin kunniaa. Mutta toisen kerroksen ikkunassa rukoili ääneen eräs nunna.

Zsadony ja Kamasz.

Valloitettuaan Budapestin, Windisgratz istuutui kansliaansa ja järjesti Unkarin hallinnon. Hän oli juuri säätänyt sen — emme kiellä tärkeän asian, kuinka monen kreutzerin leimamerkki oli pantava tuomioistuimelle annettavaan hakemukseen, kun Tisza-virran takaa syöksyi esiin unkarilainen sotajoukko ja alkoi Szolnok'in luona ahdistaa itävaltalaisia. Tämä ikävä seikka saattoi ruhtinaan kääntymään hallintoasiain pehmeiltä nurmikoilta sodankäynnin kolealle uralle — kuten tiedämme, huonolla menestyksellä.

Szolnok'in ottelu pelästytti itävaltalaisia niin, että veivät sotaväkensä pois Cegled'istäkin. Hyvät ceglediläiset, joiden taakkana vihollinen oli koko talven ollut, hengittivät taas vapaasti. Pitämättä jääneihin sianteurastuskemuihin ryhdyttiin kiireesti; kauan lihotetut siat olivatkin jo tukehtua liiallisesta hyvinvoinnista. Koko kaupunki oli pelkkää iloa. Kun saksalainen läksi, tuli unkarilainen. Saapuivat kansalliskaartilaiset, jotka viime vuonna Schwechat'in likellä, Sukoro'n luona, olivat urhoollisesti taistelleet serbejä vastaan ja niin osanneet viikatteillaan suorittaa kaikki väärät asiansa, ett'ei saksalaisista, kroaateista, serbeistä jäänyt ainoatakaan jälelle.

Ainoastaan maanmittari János Dobos ei ollut tyytyväinen ceglediläisten urhotöihin.

— Se on totta että viime vuonna läksimme kolmetuhatta miestä Kossuth'in kehotuksesta, mutta suuri osa palasi kotiinkin. Sitte loikoilimme koko talven vatsallamme.

— Entäs ne, jotka menivät honvédeiksi! -sanoi joku siihen. — Mitä merkitsee nuo kahdeksankymmentä, sata miestä? Olisimme voineet antaa kolmesataakin honvédiä. Minä näen täällä kotona kylläkin voimakkaita nuoria miehiä, joitten paikka olisi armeijassa.

— Mutta kun saksalainen oli täällä niskoillamme! Emmehän voineet liikahtaa.

— Hyvä. Sen myönnän. Mutta liikkukaamme nyt. Nyt on jo niskamme vapaa.

— Liikkukoon herra insinööri! Sitte liikkuu kaupunkikin.

Ja herra Dobos alkoi liikkua. Hän toitotti kokoon ratsastavan kansalliskaartin. Hyvin syötettyjen, kiiltävänkarvaisten, harmaitten hevosten selässä kokoontui noin kolmesataa nuorukaista raatihuoneen edessä olevalle torille ja sen viereisille kaduille.

— Pojat! — puhui Dobos — jos koskaan, niin meidän nyt täytyy saattaa saksalaiset satimeen. Nyt on aika jokaisen tehdä tenää. Jos kaikki hyökkäämme heitä vastaan, lyömme heidät kuolijaaksi jäätyneillä maakokkareillakin, ei siihen aseitakaan tarvita. No, tuletteko kanssani?

— Ennemmin tänään, kuin huomenna. Sillä sitten alkaa kevättyöt — vastasi muuan iäkkäämpi talollinen.

— Ei ole mitään kiireellisempää kevättyötä kuin vihollisen pois lakaiseminen, hyvät ystävät — vastasi Dobos.

— Sekin on totta — sanoi siihen viisaasti talollinen. —

Sitten ositti Dobos joukon, määräsi alipäälliköt, pani jokaisen velvollisuudeksi hankkia hevoselle apetta ja itselleen täysi eväskontti, ja iltapäivällä lähdettiin laulaen Alberti-Irsaa päin. Etumaisena ratsasti Dobos pääesikunnan kanssa.

— Olisi suuri asia, pojat, jos voisimme anastaa yhden keisarillisen lipun... Vaan enemmän minua miellyttäisi, jos saisimme käsiimme jonkun kanuunan...

— Lipun asettaisimme kaupunginhuoneen saliin.

— Ja kanuunan sen pihalle.

‒ Juhlapäivinä herättäisimme aina kansan tämän kanuunan laukauksella...

Näin suunnitteli esikunta, kunnes Pilis'in torni alkoi häämöittää. Laulajat vaikenivat.

‒ Miksette laula? — kysyi ylipäällikkö.

‒ Entäs jos vihollinen on Pilis'issa?

‒ Se on totta.

Nyt Dobos valitsi neljä miestä, joilla oli paraat hevoset.

‒ Te ratsastatte käyden kylän päähän ja sieltä laskette täyttä laukkaa takaisin kylän lävitse. Jos teitä ammutaan, merkitsee se että vihollinen on kylässä. Silloin teette kierroksen rautatielle päin ja tulette takaisin antamaan raportin.

Yksi valituista nuorista pojista intti vastaan:

Eikö olisi ehkä parempi kysyä tuolta talonpojalta, joka tuolla tulee kylästä?

‒ Tee mitä käsken. Minä ymmärrän sen paremmin. Tämä on strategiiaa. Kyllä minä tiedän kuinka sotaa käydään.

Vakoilijat lähtivät, mutta joukko seisahtui akaasiapuiden alle. Dobos piti pienen esitelmän ratsusotamiehen velvollisuuksista. Hänen mukaansa on ratsumiehelle ainoastaan yksi komentosana: "Päälle"! Kun hän sen kuulee, vetäköön miekkansa ja syösköön vihollista vastaan. Se on hyvin yksinkertaista. Sen jokainen voi ymmärtää.

—— Entä jos vihollinen sanoo: "päälle" ja ryntää meidän kimppuumme? — kysyi Istvan Kamasz.

—— Silloin suljet silmäsi, tartut molemmin käsin miekkaasi ja huidot ympärillesi kuin paholainen.

Tämäkin on selvää oppia. Joukko oli jo täydellisesti tutustunut sotatieteiden salaisuuksiin.

Ennen pitkää palasivat partioretkeläiset ja ilmoittivat ettei vihollista oltu nähty eikä kuultu Pilis'issa. Joukko siis painui eteenpäin.

He saattoivat ehkä jo olla Vecsés'in lähellä, kun tasangolla jakaantuivat kolmeen riviin ja niin ratsastivat verkkaisesti eteenpäin. Yht'äkkiä kuuluu kanuunanlaukaus, suhinaa ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori Páli Zsadony huutaen: "Nyt tuli loppu!" sortui maahan hevosineen.

Ja silloin äkkiä selvisi Dobosille, että ratsusotamiehen elämässä on useampiakin komentosanoja. Hän huutaa täyttä kurkkua:

— Hajaantukaa, miehet!

Saattaa olla että hän sillä tarkoitti hajalle menoa kanuunankuulain tähden, mutta joukko käsitti sen toisin, ja kääntyen takaisinpäin, karautti suitset löysinä sinne mistä oli tullut. Dobos perässä.

Yksi mies jäi paikalle: Istvan Kamasz, Páli Zsadony'in ruokakumppani.

— Et suinkaan sinä kuollut, Páli? — kysyi hän hevosen selästä.

— En kuollut, koska elän, mutta ehkä olen jalaton.

— Jahka katson.

Hän astuu alas hevosen selästä, vetää toverinsa hevosen alta. Pália ei tosiaankaan mikään vaivaa, mutta hevonen on oikaissut koipensa. Kuula oli repäissyt etulavan puhki.

— Tiedätkö mitä, veikkonen, — sanoi Kamasz — minun hevoseni jaksaa kyllä kantaa meidät molemmatkin, kiipee minun taakseni, ja sitte paetkaamme.

— Sepä hyvä.

— Mutta kuules, olisi vahinko jättää tuo kaunis, uusi satula hevosesi päälle, päästä se solista.

Zsadony päästi.

— Nyt näen, että hevosesi on äsken kengitetty. Eihän jätetä tänne uusia kenkiä.

He kiskovat kengät hevosen jaloista, ja tällä tavoin sälytettynä Zsadony kiipesi Kamasz'in taakse hevosen selkään ja niin ratsastivat he takaisinpäin.

Asetovereitaan he tietysti eivät missään tavanneet, mutta Pilis'issä saivat tietää että Dobos oli koonnut osan joukosta ja vienyt sen Ecser'iin päin, jossa unkarilainen armeija on leirissä.

Alberti Irsassa he jo kuulivat että Cegled'in ratsastavat kansalliskaartilaiset olivat joutuneet kahakkaan kymmenen tuhannen saksalaisen kanssa ja urhoollisen ottelun jälkeen, jossa kaatui puolet unkarilaisista, olleet pakoitetut peräytymään.

(Se oli kaunista heiltä, ett'ei puolet vihollisista kaatuneet!)

Oli pimeä ilta, kun he saapuivat Cegled'iin. Jättäen satulan ja hevosenkengät toverinsa hevosen selkään, Páli Zsadony riensi isänsä talolle.

Pitkän koputuksen jälkeen kuuluu laahaavia askeleita ja eräs ääni huutaa:

— Kuka se on? Mitä tahdotte?

— Minä se olen, isä, Páli-poikanne.

— Se ei ole mahdollista!

— Miks'ei?

— Siksi että minun poikani kaatui urhoollisesti Vecsés'in tappelussa.

(Kotona siitä jo oli tullut tappelu.)

— En minä kaatunut, isä, sillä olen tässä.

— Mene hiiteen, sinä maankuleksija hirtehinen! Sanoinhan että Páli Zsadony todellisena sankarina kuoli isänmaan edestä... hän ei juossut pelkurimaisesti pakoon, kuten muut.

Páli kohautti olkapäätään ja jätti itsepäisen vanhuksen, joka oli niin ylpeä poikansa sankarikuolemasta. Hän meni suoraan pappilaan, suuren kaksitornisen reformeeratun kirkon vieressä. Kunnianarvoisa pastori kai saattaa hänelle sanoa mitä hänen tässä vaikeassa asemassa on tehtävä. Kun isänsä ei tahdo uskoa, että hän elää.

Palvelija kantaa juuri vettä taloon.

— Näkyypä, tyttöseni, kanslian ikkunasta vielä valoa. Kysy kunnianarvoisalta pastorilta, saisinko eräässä tärkeässä asiassa puhutella häntä.

Palvelija tulee takaisin.

— Kunnianarvoisa pastori käskee sanoa, että jos asianne koskee kuolevaa ihmistä, niin voitte tulla sisään.

Juuri sitä se koskee. Kuolevan, taikka ehkä kuolleen ihmisen asiaa.

Näin sanoen hän astui sisään. Kunnianarvoisa pastori istui kyynäspäät kirjoituspöytää vastaan ja luki. Hän ei edes katsonut ylös.

— No, mikä on?

— Olen pahassa pulassa, hyvä herra.

Nyt hän katsoi ylös. Sitten hypähti seisoalle. Silmälasinsakin otti pois, paremmin nähdäkseen.

— Ettekö suvaitse tuntea minua? Minä olen Páli Zsadony.

— Tiedän että olet hän, mutta en usko sitä. Sinähän kaaduit Vecsés'in tappelussa.

Páli naurahti ja kertoi sitte Vecsés'in tappelun historian. Ainoastaan yksi mies siellä kaatui, sekin oli hevonen, hänen kelpo Ráronsa. Sitten kertoi, hän kohtauksen isänsä kanssa ja kysyi mitä nyt oli tehtävä?

— Se ei vielä ole mitään päätti kertomuksen pappi — illansuussa kävi täällä isäsi ja pyysi että huomenna kello kahdeksan jumalanpalveluksessa pitäisin kiitosrukouksen edestäsi ja mainitsisin puheessani että olet sankarina kuollut isänmaan eteen. Olen sen jo laatinutkin. Vastikään rupesin opettelemaan sitä ulkoa. Hän sytytti piippunsa.

— Tiedätkö mitä, poikaseni, jottei se ainakaan menisi kokonaan hukkaan, luen sen sinulle. Harvalle ihmiselle tapahtuu se onni, että täysin terveenä saa kuulla oman kuolinpuheensa.

Kunnianarvoisa pastori oli osannut kauniisti liioitella Pálin kuolemaa. Sadottain kanuunia jyrisi siinä ja kokonaiset kyrassierirykmentit tömisivät Vecsés'in kentällä. Sitten seurasi maahan hakkaaminen, jonka Páli suoritti kunnes monta tuhatta miestä lannisti hänet. Hänen punainen verensä juoksi ja hedelmöitti maan, josta Unkarin vapauden puu on nouseva. Kaupunki ja Zsadonyn perhe voivat olla ijäti ylpeät hänestä ja muistokivi on pystytettävä nuorelle sankarille, jotta lastemme lapset oppivat innostumaan hänestä j.n.e., j.n.e.

Kun kunnianarvoisa pastori lopetti lukemisen, huomasi hän hämmästyksekseen, että Páli peittää kasvonsa ja itkee katkerasti.

— Mikä sinua vaivaa?

— Minua harmittaa, että elän... Häpeän, että jäin eloon... Ei, minä en saatakaan elää siltä, etten kuollut... olen päättänyt... Vielä tänä yönä hirtän itseni.

— Oletko hullu! — torui pappi.

— Kunnianarvoisa pastori... vaikka eläisin sata vuotta, noin kaunista ei minusta koskaan sanottaisi... Sellaistahan ihmistä ei vielä ikinä ole ollut Cegled'issa!

— Millaista ihmistä?

— Sellaista kuin minä — _olisin voinut olla_. Sellainen kuin olen kunnianarvoisan pastorin puheessa. Ei, minun velvollisuuteni on kuolla. Hyvästi...

— Seis narri! — huusi pappi, tarttuen häneen — sanon sinulle jotakin järkevämpää. Páli seisahtui.

— Mene unkarilaiseen armeijaan, suoraan Damjanics'in luo ja rupea honvédiksi hänen sotajoukkoonsa... siellä jaetaan tuhkatiheään kuolemaa. Minä en tiedä mitään kotiintulostasi ja huomenna itketään sinua niinkuin olisit Vecsés'in tappelussa kaatunut.

— Kiitoksia, kunnianarvoisa pastori, niin teen. Jumala minua siihen auttakoon!

... Kun hän meni Kamasz'ien taloon, sanoakseen jäähyväiset toverilleen, ähkyi joku ulkona penkillä katkerasti. Se oli Istvan Kamasz. Isä oli piessyt häntä kepillä, sentähden että oli paennut kotiin.

Neljännestunnin kuluttua he yhdessä jalkaisin jättivät Cegled'in, hakeakseen Damjanics'ia.

* * * * *

Eräänä kuumana Elokuun päivänä astui kaksi honvéd-pakolaista vanhan Zsadony'in taloon. Ne olivat Zsadony ja Kamasz. He tulivat paeten Világos'ista.

Vanha Zsadony lopulta tyytyi siihen että hänen poikansa ei ole semmoinen suuri sankari, joka kaatuu heti ensimäisessä tappelussa, vaan sellainen, joka vielä ottaa osaa kahteenkymmeneen taisteluun, ja sittenkin tulee ehein nahoin kotiin, edelleen työtä tekemään.

Kaupungin yleisökin piti häntä sankarina. Ja miksikä ei? Sellaista miestä, jonka kanuunankuulakin jo oli syössyt maahan, mutta jota ei sittenkään mikään vaivaa.

Haaveksittu tapaus.

I.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.

— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin ilmoituksineen.

— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.

— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet sisään.

Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti itsensä.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.

— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin nälkä.

— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.

— Enpä annakkaan.

Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.

— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.

Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.

— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte käytettäväkseni.

Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.

— Mistä on puhe?

— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En luota täydellisesti itseeni.

— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion puolesta?

— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte keskustelen Euroopan kanssa.

— Kuka te oikeastaan olette?

— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia. Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja toisen Toulon'in asetehtaassa.

Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.

— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi hän.

— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra kuin Turkin keisari valtakunnassaan... Mutta syökää, minä pyydän, liemennehän jäähtyy aivan... Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan eteen.

— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.

— En.

— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.

— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?

— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.

— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani, tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.

Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta solakka nuorukainen astui sisään.

— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?

— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.

— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne. Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs ensiluokan kemisti odottavat.

Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton soitti.

— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo työhuoneessaan.

Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.

II.

Kun Benjamin Szakács, Gyergyo-Szent-Miklós'in kanssaomistaja, osti Borszék'in tunturien keskellä sijaitsevan Balán'in vaskikaivoksen, jota ei kymmeneen vuoteen oltu käytetty, nauroi sitä jokainen.

Herkkäverisimmät lohduttivat sillä että hän siitä vielä löytää satatuhatta kreutzer'ia, jos löytää. Mutta pankkoseteliä ei.

Szakácz muutti itsekin sinne luopääsemättömien vuorien keskelle, Rumenian rajalle. Harvoin hän sieltä tuli alas, ja vähitellen hän vei mukanaan koko sukunsa, sitäpaitsi jokaisen työn puutteessa olevan ihmisen, joka tahtoi muuttaa Rutneniaan.

Näyttää siltä kuin olisi kaivoksen pohjalla vielä mitä kaivaa. Szakácz itsekin teki työtä, joko omassa konepajassaan tai alhaalla kaivoksessa.

Kun hänen vanhin poikansa oli palannut Csik-Somlyón koulusta, piti hän häntä luonaan ja opetti hänelle kaikki, mitä hänen oli tapa valmistaa.

Toiset kaksi poikaansa hän, kuten puhuttiin, koulutti ulkomailla; kerran hän itsekin katosi, eikä kukaan nähnyt häntä kahteen vuoteen.

Mutta tämä kaikki saattoi olla vaan juorua. Varmaan ei sitä tiennyt kukaan tuolla alhaalla Csik'in ja Gyergyószék'in laaksoissa. Jos joskus joku metsästäjä eksyi Borszék'iin, näki hän siellä lasiruukin, vaskikaivostyömiehiä, tiilitehtaan, Szakacs'ien kauniin talon, mutta ylemmäksi lumivuoren keskelle, Bolán'iin ei enää kukaan mennyt... Pelottava, aarniometsän peittämä, vaarallinen seutu se oli silloin.

Keväällä 1848 kuljetettiin Maros-laaksossa, Szász-Régen'ista Oláh-Toplicaan päin, paljon Szakács'ille Englannista saapuneita englantilaisia koneita, kuten sanottiin kaivoskoneita. Sata miestä tasoitti tietä koneitten edessä ja kymmenen- kaksitoista puhvelihärkää veti yhtä.

Koneita seurasi englantilaisia, jotka samaten katosivat vuorten keskeen kuin aikaisemmin székelyit. Suuren liikkeen seurauksena levisi kaikkialle tieto, että Szakács'in kaivos on erinomainen ja poraa jo vaskea englantilaisilla koneilla.

Mutta tuli myrskyiset, rauhattomat ajat, eikä kukaan välittänyt Szakács'in vaskikaivoksesta.

Siebenbürgen'in hiljaisissa laaksoissa vyöryi taistelun pauhina, mutta Borszék'in alpeille sodan hurja jumala ei tuonut palavaa soihtuaan.

Benjamin Szakács ilmestyi tuon tuostakin alas Székelyien luo kuumeesta palavin silmin ja kasvot kalpeina. Hän kuunteli viestejä ja palasi sitten uudestaan vuorilleen. Vasta perästäpäin he muistivat hänen siellä täällä lausuneen näinikään:

— Älkää masentuko, kestäkää, lyhyen ajan kuluessa kaikki kääntyy hyväksi.

Muualla taas hän sanoi:

— Vielä en ole valmis. Saan niin vähän Aineksia ja saan ne niin hitaasti ulkomailta.

Ei kukaan ymmärtänyt sitä.

III.

Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin Ó-Arad'iin.

Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen vai ei.

Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui Benjamin Szakács.

Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:

— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.

Sotilaat katsoivat toisiinsa.

— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.

— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.

Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.

Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.

— En ole hullu, hyvät herrat.

Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti, edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.

— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi. Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin kolmekymmentä.

Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.

— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei ole... tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.

Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.

— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje Rüdiger'ille!

— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona patruunoita.

— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan meidät pois maasta.

— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä pyssyllä varustettuna.

Silloin hypähti Leiningen pystyyn.

— Missä, missä, missä?

— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin matkan päässä.

— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka puolelta.

— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta saatan sanoa että olen sen kostanut... Kenraali Luders pakenee maasta kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen sotajoukostaan.

— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.

— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.

Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.

Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli ollut häntä hakemassa.

— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on? — kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.

— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.

— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?

— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?

— Ja kuinka? Millä työaseilla?

— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin valtakunnan läpikin paljon.

— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.

He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen, silitellen hevosensa kaulaa.

— Aladár, tuo tänne sotajoukko!

Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.

— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen ääressä.

— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.

— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.

— Mitä se on?

— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi kuin pyssynruudin.

Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia, joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.

Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:

/# Herra kenraali!