Part 3

Parin minuutin kuluttua astui voimakas, roteva herrasmies saliin.

— Haen kapteeni Krilov'ia.

— Tässä on! — vastasin nousematta paikaltani.

— Minä olen keisarillinen siviilikomisarjus Táray ja kiellän teitä sekaantumasta asioihini.

Uudestaan valtasi minut raivo. Kavahdin pystyyn.

— Nimestä päättäen olette unkarilainen, — lausuin.

— Niin olen.

— Siis ei ainoastaan armoton ja pelkuri, vaan kavaltajakin.

— Herra kapteeni...

— Sellaisia miehiä tahdotte häväistä, jotka ovat taistelleet isänmaanne kunnian tähden ja kunniaksi... konna... konna!

— Minä kutsun sotamieheni! — ulvoi Táray.

— Vahtiluutnantti Vasili, tarttukaa hänen niskaansa... Fedor, puhalluta hälytystä! — ärjyin vimmoissani.

Silmänräpäyksen kuluessa oli Táray sidottu. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ravintolan portin edessä suuret kaukasialaiset torvemme ja tsherkessit saapuivat nelistävin joukoin, aseiden kalistessa ja huutojen kaikuessa ravintolan eteen.

— Herra kapteeni, te leikitte hengellänne, — korisi käheästi Táray.

— Enkö ole satoja kertoja leikkinyt hengelläni teidän kurjain nahkainne tähden? Ja te olette nyt kyllin röyhkeitä häväisemään ja polkemaan meidän kauttamme voitettuja? Annattaa keppiä urhoollisille sotureille! Luutnantti Baratinski, kahdellakymmenellä miehellä viet tuon veijarin ja ammut hänet kuolijaaksi!... Vasili!... Viidenkymmenen miehen kanssa menet sinä laskemaan honvédit vapaaksi. Joka vastustaa, sen lyöt maahan kuten koiran. Yks, kaks!

Huone tyhjeni. Baratinski ja Vasili poistuivat ja raastoivat mukaansa Tárayn. Ulkona ratsasti yksi sotnia oikealle, toinen vasemmalle päin. Syvä hiljaisuus syntyi. Upseerit katsoivat toisiinsa kalpeina, mutta päättäväisinä, minä kävelin kiihoittuneena edestakasin...

Veripaitainen honvédupseeri astui eteeni, asettui sotilasasentoon ja sanoi:

— Kiitos, herra kapteeni, minä en pelkää kuolemaa, ainoastaan häväistystä vastaan puolustin itseäni. Kiitos!

Ja hän kumarsi ja meni.

Uudestaan hiljaisuus. Kymmenen minuutin perästä tuli Vasili ja ilmoitti että honvédit kaikki olivat vapaat ja ne, joilta oli riistetty suojeluskirja, olivat saaneet sen takaisin.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului taas kavionkopsetta. Heti sen jälkeen astui Baratinski sisään ja tervehti ääneti.

— Onko se tapahtunut? — kysyin.

— On, herra kapteeni.

— Nyt kynä, mustetta, paperia!

Ne annettiin. Minä panin ne rykmentin lääkärin eteen.

— Sinä, tohtoriseni, kirjoita nyt virallinen todistus että keisarillinen komisarjus Táray — kuoli koleraan.

— Mielelläni — vastasi lääkäri kylmäverisesti ja kirjoitti.

Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.

Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.

— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.

— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi korpraali.

— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!

Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.

Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa haudassaan.

* * * * *

Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle... Kauvan tuijotin hyrskyvään mereen.

Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras, vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli rikkonut kansaansa vastaan...

Keisari

1849.

I.

Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla. Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.

Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä. Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä pensaikkoa hypähti syrjään.

Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata, sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!

Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.

He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.

— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.

— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.

— Voitte mennä!

Yksi eskadroona Ferdinand-husaareja seisoi siellä etuvartiona; näitä tulivat vaihtamaan Bocskayit. Kohta he pienessä metsässä olevan csárdan edessä astuivat alas hevosen selästä. Niinkauvan kun vartijoita vaihdettiin, puhuivat Szentgáli ja Ferdinand-husaarien päällikkö hiljaa keskenään.

— Mitä uutisia linnasta? — kysyi jälkimäinen.

— Sopimuksen hieronta on alkanut.

— Mitä siitä tiedetään?

— Ei mitään.

— Entä mitä kuuluu maasta?

— Maasta — vastasi Szentgáli katkerasti — ei ole maata, ystäväni. Tuo husaari tuolla metsän rinteessä vartioitsee tällä hetkellä Unkarin rajaa.

Nuo kaksi päivän paahtamaa, myrskyn murjomaa sotilasta katsoivat jäykkinä maahan ja pitkään aikaan ei kuulunut ääntä heidän huuliltaan. Ferdinand-husaarit kokoontuivat vähitellen ja järjestyivät csárdan edessä olevalla avoimella paikalla. Eräs luutnantti antoi kapteenille merkin, että voidaan lähteä.

— Eikö sinulla vielä ole mitään sanottavaa? kysyi Szentgáli.

— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki. Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme lävitse.

— Millä asioilla hän kulki?

— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa. Hyvästi!

Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä, ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.

Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat; lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli ollut kaartilaisena Wienissä ‒ Unkarin kaartissa.

— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se oli tähdissä kirjoitettu... Johan aikoja sitten olemme tietäneet että tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?

Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla huokauksella.

Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas, istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain "kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys. Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:

/p Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa, Herran haltuun kallis isänmaa! p/

Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.

— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea, panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.

Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.

— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua — puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä. Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle tulee hyötyä.

— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.

Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.

— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu, pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua — ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän... kourallinen luja-aikeisia miehiä...

Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.

— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi. Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että meistä tulee loppu... ja keksin mikä meidät voisi pelastaa... Siitä saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä se on jäljissäni ja pureskelee minua... Keskellä kanuunain pauketta, hyökkäyksissäkään se ei jätä minua...

— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.

Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.

— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi — mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.

— Hullu olet! — murisi Szentgáli.

— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.

— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.

— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.

Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:

— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan... itse ajatus... ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.

Hän pyyhkäisi otsaansa..

— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään... mutta kansan kohtalo riippuu tästä.

Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.

— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.

— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat husaarit satulassa.

Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun, ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.

— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin — arveli Bodó, tultuaan alas puusta.

Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli, toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja, piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.

Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.

— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!

— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.

Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.

... Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus... Bardóczy tunsi viiltävää kipua... Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään... näyttää siltä, kuin vihollinen olisi paennut... Ja kun hän katsoi taivasta, tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä... kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut...

II.

Hän astui alas hevosen selästä ja tarkasti haavaansa. Vähäpätöinen pieni naarmu käsivarressa. Hyppäsi taas hevosen selkään ja katsoi ympärilleen... avoin paikka oli täynnä kaatuneita valkeaviittoja. Näyttivät semmoisilta kuin lumi keväällä lumensulamisen aikana. Tuossapa jo tuli takaisin Szentgálikin.

— Olemmeko valmiit! — kysyi Bardóczy.

— Olemme.

— Mikä on tulos?

— Kaksitoista tapoimme, loput sekä upseerit otimme vangiksi. Ainoastaan yksi luutnantti saa kiittää hyvät arabialaista ratsuaan, että pelastui... Mutta tulos on loistava... Tiedätkö mikä on saaliimme?

— Mikä?

— Haynaun koko posti keisarille, kaksitoista unkarilaista lippua ja muita voiton merkkejä. Olemme pilanneet hovin ilon. Keisari odotti näitä upseereja joukkoineen ylihuomiseksi Wienin linnaan erityiseen vastaanottoon.

Bardóczyin silmät välähtivät.

— Mitä puhut?

— Mitä upseereilta kuulin.

Bardóczy ratsasti aivan Szentgálin viereen.

— Ystäväni, nyt on tilaisuus.

— Mihin?

— Keisarin vangitsemiseen. Kohtalo on antanut käsiimme välikappaleen.

— Kuinka?

Bardóczy alkoi kuumeentapaisella kiihkolla supattaa Szentgálin korvaan.

— Toivoton ajatus.

— Toivottomampi on maan asema. Tässä vain hulluus enää auttaa.

— Hyvä, toteuta tuumasi! — sanoi Szentgáli päättävästi. — Minä vastaan Klapkalle poissaolostanne.

Bardóczy ryhtyi heti valmistuksiin. Rohkeimmat, tarmokkaimmat husaarit puettiin rakuunoiksi. Sekä vangituilta että kaatuneilta riisuttiin univormut. Upseereiltakin otettiin vaatteet ja kaikki todistuskirjat. Ennen lähtöä sekä upseerien asiakirjat että heidän matkasuunnitelmansa ja rattaitten sisällysluettelo tarkoin opittiin ulkoa, jotta kaikki hyvin osaisivat näytellä osaansa. Bardóczysta tuli rakuunakapteeni, eräästä vanhasta husaari-yliluutnantista, Bodósta ja papista luutnantit.

Szentgáli syleili, suuteli heitä.

— Jumala johdattakoon teitä, hyvät ystävät. Minusta tuntuu ett'emme enään koskaan toisiamme tapaa.

— Tämä meidän on tehtävä. Ja älä unohda: viisaat ihmiset ovat jo näytelleet osansa loppuun, nyt seuraavat hupsut.

Valkeaviittainen husaarijoukko (ihan yhtä monta kuin rakuunoita oli ollut) asettui rattaitten ympärille, joista he eivät olleet ottaneet mitään pois, ja lähti liikkeelle. Husaarit vielä nauroivat tätä pilantekoa. Heille ei ilmaistu mitenkä vaaralliselle matkalle lähdetään.

Kun saavuttiin metsässä pienelle avoimelle paikalle, korskahti säpsähtäen Bardóczyn hevonen. Ratsastajat säikähtyivät kauhusta. Tuossa oli puuhun kiinni sidottuna ammuttu vakooja. Ruumis oli eteenpäin taipunut, silmät tuijottivat kuopistaan ja kuolemanpelko ja tuska olivat vetäneet kasvojen jäntereet siten kokoon, että hän näytti nauraa irvistävän. Kuu loi kylmää, kalpeaa valoaan veripaitaiseen ruumiiseen, joka ikäänkuin pilkaten olisi laskenut... yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... hahaha... Montako noista palaa takaisin?

Ratsastajat käänsivät pois päänsä... Nuoremmat tekivät ristinmerkin.

III.

Seuraavana päivänä illalla he kulkivat Lejthajoen yli ja saapuivat pieneen kylään lähelle Wieniä. Matka oli kulunut esteettömästi; missä upseerit tahtoivat ruveta pakinoihin heidän kanssaan, vastasivat he ainoastaan: _Keisarin käsky_ ja heti heidät päästettiin menemään. Suurempia karnisooneja he huolellisesti välttivät. Bardóczy johti joukkoa erinomaisen järkevästi, taitavasti ja kylmäverisesti.

Saavuttuaan Wienin edustalle Bardóczy kutsui joukon kokoon ja selitti heille missä ollaan ja mihin mennään.

Husaarit katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Useimmat eivät edes ymmärtäneet mistä oli puhe. Upseerit selittivät sen vielä kerran. Keisari tuodaan pois Wienistä ja pakoitetaan kutsumaan sotajoukkonsa pois meidän maasta ja ainaiseksi jättämään unkarilaiset rauhaan.

Sen he ymmärsivät. Ja nyt katselivat he ympärilleen loistavin silmin. Tuo suuri mahdoton tehtävä näytti ikäänkuin ylentäneen heitä.

— Me suoritamme sen. Miksi emme sitä tekisi? Mikä meitä odottaa? Korkeintaan kuolemme, — niin huusivat he toinen toistaan kovemmin.

Silloin Bardóczy veti miekkansa tupesta ja ojentaen sen sanoi:

— Jokainen laskekoon miekkansa minun miekkani päälle.

Se tapahtui.

— Jokainen sanokoon perässäni, mitä minä sanon.

Ja verkkaisella mutinalla vannoivat kuolemaan määrätyt skythalaiset:

— Unkarin kunnian kautta vannomme että kuolemaan saakka seisomme toistemme vieressä. Joka pakenee, olkoon kirottu, heittäköön hänet ulos hautakin ja niinkauan kun yksikään unkarilainen elää tässä maailmassa, mainitkoon hänen nimensä sellaisella inholla kuin ruttoa.

Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin. He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.

IV.

On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen, keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa katselee heitä uteliaana.

Kas tuossa on linna... harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu mahtava vallanpitäjä... Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös linnaan... Astutaan ulkoportin lävitse... Vartijasta astuu aseisiin, soittokunta soittaa keisarihymniä... ensimmäisessä kerroksessa aukenee ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan astuvalle joukolle.

— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.

Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.

— Mitä nyt? — jupisee Bodó.

— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään. Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen kanssaan.

Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei ollut ainoatakaan pelkuria.

He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.

— Keisari! — huutaa kimeä ääni.

Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti, rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta. Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät...

Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.

Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.

— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee valtaistuimen luo. — Majesteetti... petosta... tahdotaan tappaa teidät... Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!

Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.

— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.

Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.

Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.

Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja sulkeneet ovet.

Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä. Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.

Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin. Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten kaikui laulu:

/p "Herra taivaan armias, Siunaa Magyar-kansaa! Taisteluissa voimallas Ollos kalpanansa!" p/

— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien kuolonkamppaus!

... Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen laukaus pientä joukkoa vastaan.

Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni tainnoksiin.

V.

Aukaistuaan silmänsä, hän huomasi olevansa sairashuoneessa. Orjantappurakruunua kantava Kristuksen kuva riippui seinällä. Hänen ympärillään vuoteita. Lempeäkasvoinen nunna kumartui hänen ylitsensä ja kysyi ystävällisellä äänellä:

— Tahtooko herra yliluutnantti jotain? Bardóczy katsoi häneen hämmästyen.

— No, jäinkö minä elämään?

— Jumalan kiitos, jäitte. Mutta kovin kauan häilyitte elämän ja kuoleman vaiheella. Pari kolme viikkoa olette maannut tainnoksissa.

— Ja toverini kaikki kuolivat?

— Mitkä toverit?

— Tiedättehän, ne, jotka olivat linnassa kanssani, kun keisari tahdottiin tappaa... kai siitä jotain tiedätte.

— Tappaa keisari? Herra yliluutnantti, pysykää vain levollisena, minä panen vähän jäätä päänne päälle.

Bardóczy katseli eteensä kuin unissakävijä.

— Sanokaa, minä pyydän, missä minä olen?

— Komárom'issa sotalasaretissa.

— Komárom'issa? Kuinka olen joutunut tänne?

— Saitte syvän haavan Pusztagyallan tappelussa, kun rakuunoilta otettiin Haynaun posti.

Bardóczy pyyhkäisi otsaansa. — Se oli siis haavakuumeen unia! — jupisi hän — Mikä jyminä se on, ikkunan alla?

— Unkarilaiset sotajoukot kulkevat ohitse.

— Mihin?

Nunna vaikeni hetkeksi, sitten vastasi hän epäröiden:

— Luulen, tietääkseni... lähtevät pois kaupungista.

Bardóczy hypähti vuoteelta.

— Onko linna heitetty? — huusi hän käheästi.

— On.