Part 5
Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna rynnätä teitä vastaan.
Kunnioituksella
_Görqey_ kenraali. #/
IV.
Rdiger'iä ja hänen upseereitaan tämä kirje hämmästytti. Hehän odottivat kirjettä, joka ilmoittaisi aseenheiton ajan ja paikan.
I:sen armeijaosaston Görgey lähetti mahdollisesti saapuvia itävaltalaisia pidättämään. III:s ja VII:s osasto seisoivat reservinä. Soborsin'ista tuotiin Szakács'in toiset kymmenentuhatta miestä ja kaksitoista kanuunaa ja Elokuun 12 p:nä aamunkoitteessa mentiin Rüdiger'ia vastaan.
Görgey, Szakács ja kenraalit olivat keskellä, ratsain.
Kun Rüdiger'ia aamulla herätettiin, sanoi hän:
— Ne siis kuitenkin hyökkäävät? No, se on kauniimpaa kuin jos antautuisivat.
Sitten ratsasti hän joukkonsa luo, joka jo seisoi sotajärjestyksessä. Översti Krulev tarkasti suurella kaukoputkella etäällä tuskin näkyviä unkarilaisia.
— En ymmärrä. He asettavat kanuunansa. Ketä aikovat noin kaukaa ampua?
Seuraava silmänräpäys antoi vastauksen. Hirmuisella sähinällä tuli pommi ja iski Olga-rykmentin keskeen. Koko rykmentti alkoi hajota. Viisikymmentä miestä kaatui kuolleina ja haavoittuneina. Vasemmalta iski jalkaväkeen viisi kuusi pommia ja teki äärettömiä aukkoja rykmenttien lujaan rintamaan.
— Kanuunat esiin! — ärjäsi Rüdiger.
— Näin kaukaa se on mahdotonta, — vastasi eräs tykistönöversti.
— Mikä heille on mahdollista, on meillekin, — karjui kenraali.
Käsky on käsky. Venäläiset kanuunat alkoivat ampua. Kymmenen minuutin kuluttua puolet vaikenivat.
— Mitä teette, koirat? — huusi Rüdiger, ratsastaen sinne korskuvalla ratsullaan.
— Puolet miehistöstä on kaatunut — vastasi översti, joka verisenä venyi kanuunallaan.
— Joudu, Vladimir, kasakat hyökätkööt, lakaiskaa pois ne konnat!
Ajutantti laukkasi pois ja parin silmänräpäyksen kuluttua neljä rykmenttiä kasakoita riensi hyökkäykseen helvetillisellä jyrinällä. Torvet rämisivät, kasakkain voimakas kuorolaulu kajahteli.
— Jumalan ja tsaarin nimeen! — huusi Rüdiger ja teki ristinmerkin.
— Minä heitän husaarit heidän eteensä -huusi toisella puolen Görgey, nähdessään tämän rajuilman kentällä lähestyvän.
— Heitä olisi sääli — vastasi Szakács. Székelyit vetäytyivät enemmän yhteen ja seisoivat kolmikertaisessa rivissä. Kun kasakat olivat tuhannen askeleen päässä, kuului yksi ainoa korvia särkevä pamaus. Kaikki kolme riviä olivat laskeneet laukauksen. Heti senjälkeen seurasi toinen yhteislaukaus, kolmas, neljäs, viides, kuudes... kanuunat lennättivät kartesseja vuorelta... Ja kuudestatuhannesta kasakasta palasi kaksisataa takaisin.
Rüdiger itkien, kiroten, rukoillen ajaa joukkoaan eteenpäin. Rohkeimmat pääsivät vain sadan askeleen päähän unkarilaisista, muut syöksyivät suin päin takaisin. Veriset ryysyt peittivät koko kentän; se oli koko jäännös loistavasta sotajoukosta. Rüdiger'in veivät upseerinsa puolihulluna sotatantereelta.
Unkarilaiset kenraalit katselivat kauhulla helvetinkoneitten vaikutusta.
Silloin sanoi Szakács Görgeylle:
— Herra kenraali, nyt voitte laskea husaarit heidän päälleen. Me taas menemme Haynauta vastaan.
* * * * *
Näin olisi voinut tapahtua, jos joku unkarilainen v. 48 olisi keksinyt Mannlicher-kiväärin, Uchácius-kanuunan ja niihin kuuluvan ruudin.
LEGIOONALAINEN.
Purevan kylmä tuuli puhalsi. Wienin ylioppilaitten "pääkallo-legioona" marssi tasangolla. Almanakka osoitti jo Maaliskuun loppua, mutta se, jolla ei ollut aikaa kirjoista sitä katsoa, olisi vannonut että oltiin vasta Helmikuussa.
Mutta meidän miehillä ei ollut aikaa almanakasta ajankulkua katsoa. Jo Lokakuusta saakka olivat he kulkeneet tappelusta tappeluun.
Ydinkin oli jäätyä heidän luissaan, kun he aamulla Jász'in tasangolla verkalleen astua vaapottivat.
Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan. Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.
Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät koko joukko Unkariin.
Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.
Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai Siebenbürgen'in vuoristossa.
Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin säännöllisesti ukoiksi.
Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.
Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.
Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.
Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.
— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin vietäisiin teidät hirteen.
— Meitä kovasti paleltaa.
— Tuima on tämä Unkarin tuuli.
— Paprikaa täällä on ilmassakin.
— Hei, älkää olko mammanpoikia! Kovempiakin olemme kokeneet Wienissä.
Pojat huokasivat.
— Se on totta, mutta tappelujen välillä siellä mentiin barrikaadeilta kahvilaan olutta juomaan ja biljaardia pelaamaan.
Syvät huokaukset kuuluivat riveistä olutta, kahvilaa ja biljaardia mainittaissa.
— Kovasti on teitä veltostuttanut tuo kaksiviikkoinen oleskelu Debereczen'issä. Mikä sinua vaivaa, Hammer?
Kysymys tehtiin eräälle laihalle, tuskin kuusitoista-vuotiaalle keltanokalle, joka kalpeana, hampaat kalisten, vaivaloisesti astui eteenpäin ja nyt juuri antoi pyssynsä naapurilleen.
— Voin kovin huonosti. Kylmänväreet ja kuume vaivaavat minua. Tuskin pysyn jaloillani.
— Rohkaise itsesi. Kun katselen sinua, en koskaan luulisi sinua samaksi, joka pyssynperällä löi kuolijaaksi keisarin kaksi kauneinta krenatööriä. Kas tuossa!
Ja hän ojensi hänelle debreczeniläisillä veistoksilla koristetun leilin, josta poika joi pari kulausta luumuviiniä.
— Reilaan! — kaikui etupäästä komentosana ja torventoitotus ilmoitti, että jokaisen oli asettuminen paikalleen.
Kaukana kohosivat Jàszberény'in tornit.
Rummut pärisivät. Sitten räikähtivät torvet. Hammerkin nosti pyssyn olalleen. Kun he sitten saapuivat kaupungin ensimmäisille taloille, laskivat he pääkallonkuvalla varustetun lippunsa liehumaan ja virittivät legioonan laulun:
/p Wer kommt dort von der Höh' Es ist der Windischgrätz... p/
Kaikki kaupungin asukkaat, suuret ja pienet, kiiruhtivat kaduille ja tervehtivät kättä puristaen ja syleillen maankuuluja, urhoollisia poikia. Suurelle torille asettuivat he neliöön ja päällikkö ilmoitti, että jäädään Jászberény'iin epämääräiseksi ajaksi, jonka vuoksi majoittukoot.
Parin minuutin kuluttua olivat vieraanvaraiset kaupunkilaiset jakaneet ylioppilaat keskenään, ja onneton oli se, jonka osalle ei ketään tullut.
Hammer joutui erään kunnon ryytikauppiaan luo. Päästyään lämmitettyyn huoneeseen, hän vaipui sohvalle ja nukkui. Häntä ei uskallettu herättää eikä riisua hänen päältään. Varpaillaan astuttiin hänen ympärillään ja paraat palat päivällisestä säästettiin hänelle.
Kello neljä hän heräsi ja tuli tuntohonsa. Silloin hän majoittui mukavammin, söi vähäisen ja joi paljon vettä. Sitten hän pesi itsensä, paikkasi rikkinäistä univormuaan, puhdisti pyssynsä, heitti sen olalleen ja astui ulos portista. Vahti oli tullut häntä hakemaan ja vei hänet lippua vartioimaan.
Kello kahdeksan hän tuli takaisin. Hänen silmänsä olivat suuret ja kiiltävät kuumeesta. Hän hoiperteli.
— Antakaa vettä, vettä! — sopersi hän.
— Menkää levolle, herra sotilas! — kehoitti talon isäntä.
— En voi, sillä on luultavaa, että yöllä lähdetään eteenpäin.
— Mutta minä kyllä sitte herätän.
— En voi, en voi, — mutisi poika.
Illallista syödessään hän meni tainnoksiin. Silloin pani kauppias hänet vuoteelle ja kutsutti lääkärin.
Tohtori sanoi että siitä nähtävästi tulee lavantauti.
Yöksi nousi lumimyrsky. Kun se ankarimmin raivosi ja tärisytti ikkunoita, kuului rummun pärinää. Legioonalle annettiin lähtömerkki.
Aseiden kalske, juoksevien askelten töminä kuului yössä. Puolen tunnin kuluessa oli legioona järjestäytynyt ja lähtenyt Nagy-Kataa kohti pilkkosen pimeässä.
Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot tulipunaiset.
— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.
Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.
— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.
— Ja legioona?
— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.
— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta. Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.
Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään ja toisti lakkaamatta:
— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!
Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.
Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon, iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa valkeahuippuiset alpit seisoivat... sieltä hän odotti rakkaita tietoja ainoalta pojaltaan.
Juutalaispoika.
I.
Kaukana alhaalla etelässä oli jo kauvan tapeltu, mutta Kis-Regöc'in osalle ei vielä ollut tullut mitään sodasta. Puhuttiin kapakassa, puodeissa, kunnantalossa ja torilla, kirkon edessä, että vapaus on päässyt valtaan, ei ole enää herraa eikä talonpoikaa, ei alustalaista eikä verotyötä. Mutta mitä on, sitä ei vielä tiedetty. Syksyllä sitten sekin saatiin tietää. Erään honvéd-pataljoonan jätteet kulkivat kunnan läpi. Pataljoonaa oli käsketty tien varrelta, mikäli mahdollista, pestaamisella täydentämään itseään.
Upseerit olivat asettuneet isoon ravintolaan ja lähettivät taitavimmat miehensä joka suunnalle. Herrasmaisemmin kasvatetut sanelivat ja pitivät puheita, siihen kykenevät tanssivat ja lauloivat; kuntalaiset joutuivat kiihkoon ja nuorukaiset kiiruhtivat joukottain ravintolaan pestautumaan sotilaiksi.
Aaronin poika, Jakab, katseli, kuunteli tätä. Jokin uusi, tuntematon tunne alkoi kuohua hänen povessaan. Tuntui kuin olisi joku ääni huomauttanut häntä velvollisuudesta, jota tuli täyttää.
Pitkään aikaan hän ei ollut selvillä, mitä tehdä. Vihdoin välähti ajatus hänen päässään. Ikäänkuin jonkun työntämänä meni hän suoraa päätä pestauskomissioonin eteen.
— Mitä tahdot, poika? — kysyi eräs upseeri.
— Ruveta honvédiksi, — vastasi hän hiljaa.
— Olet juutalainen, eikö niin?
— Olen. Upseerit kuiskailivat keskenään.
— Onko sinulla vanhemmat elossa? — kysyi kapteeni.
— On.
— Voitko jättää heidät tänne? Eivätkö he tarvitse sinua?
Jakabin sydäntä kouristi. Sitten katsoi hän kapteeniin ja kysyi:
— Miksi herra upseeri kysyy sitä juuri minulta? Tähän asti on jokainen otettu, joka on ilmoittautunut. Otettiin Pista Gál’kin, leskiäitinsä ainoa poika.
Kapteeni vastasi kuivasti:
— Mutta sinä, poikaseni, olet juutalainen, ja miehistölläkin on jotain sanomista tähän.
— Minulla on ihan sama velvollisuus tarttua aseisiin kuin muillakin. Täällä olen syntynyt, täällä tahdon kuollakin, isänmaa on minunkin, ei vaan heidän... En tahdo että minua syytetään siitä, että pelkurimaisesti piilin silloin, kun jokainen nuori mies kiiruhti sotaan. Vaikkapa vain kuivaa leipää söisin, voitaisiin minua soimata, etten sitäkään ansaitsisi, kun istuin kotona silloin kun jokainen läksi maata pelastamaan.
Eräs vanha lääkäri nyökäytti syvään päätänsä.
— Hän on oikeassa, hän vaan ei voi lausua ajatustansa hyvin. Heidän verensä täytyy vuotaa yhdessä meidän veremme kanssa, heidänkin verensä täytyy kastella tätä maata; niin kauvan kuin heillä ei ole oikeutta täällä, niin kauvan heillä ei ole isänmaata täällä. Innostus puhuu hänestä. Hänet täytyy ottaa.
Honvédlakki painettiin hänen päähänsä ja Jakab meni ulos torille.
Neljännestunnin kuluttua oli tuolla ulkona todellinen kapina. Jakabin päästä riistettiin lakki ja hänet sysättiin pois pataljoonasta.
— Juutalainen meidän joukkoomme? Juutalainen sotamieheksi? Mitä uusia tapoja se on?
— Me emme seiso hänen vieressään!
— En seiso hänen kanssaan samassa rivissäkään!
— Ajakaa hänet hiiteen!
— Mutta, pojat, — huusi kuistilta vanha lääkäri — miksette tahdo antaa hänenkin kuolla isänmaan edestä?
— Meidän isänmaamme edestä olkoon kuolematta, häntä se ei velvoita.
— Te menette tappelemaan, kärsimään, ehkä kaatumaankin ja hänkö vaan istuisi kotona uuninnurkassa?
— Jääköön istumaan, siihen hän on omiaan, mitä se meihin kuuluu. Hän ei sovi meidän pariimme.
Ja kun Jakab kolmenkymmenen askeleen päässä yhä vielä toivoen odotti, alkoivat he heittää häntä kivillä.
Upseerit eivät voineet muuta kuin myöntyä pataljoonan toivomukseen; vanha lääkäri tosin huomautti, että Pestissä vähäisen vastustuksen jälkeen oli otettu juutalaisia kansalliskaartilaisiksi, mutta upseerit toivat sitä vastaan esiin, että Pozsony'issa ei sallittu juutalaisten astua kansalliskaartiin.
Merkin annettua asettui järjestykseen ja riviin rekryyttien kautta täysilukuiseksi saatu pataljoona, ja torvien räikkyessä lähti se ylös vuorten väliin. Torvien räminä ja aseiden kalske kuului kauvan joka taholle keltaisessa syyshämärässä... Sitten oli kaikki hiljaa. Vanhat miehet saattoivat kotiin itkeviä vaimoja.
Jakab kuunteli erään keon alla maaten sotaväen jymyn etenemistä. Sitten hän lähti kotiin. Suuteli äitinsä kättä ja meni puotiin vanhan Aaronin luo. Ei kenenkään silmään pistänyt mitenkä kalpea ja surullinen hän tänään oli.
II.
Sitten ei taas pitkään, pitkään aikaan kuulunut heille mitään sodasta. Vainiot joutuivat lumen, alle ja tiet tulivat melkein mahdottomiksi kulkea. Ihmiset kulkivat reellä, heidän askeltensa ääni katosi lumeen. Koko kylä tuli niin hiljaiseksi kuin kalmisto.
Silloin yht'äkkiä sodan laine syöksyi heidänkin päällensä.
Kuuluisa sotapäällikkö vetäytyi joukkoineen takaisin sen seudun läpi. Kolkkona, tuulisena, lumisena iltana saapui kylään kumealla kolinalla ja rytinällä suuria mustia vaunuja, joita vartioitsi eskadroona husaareja ja pataljoona honvédeja.
He pysähtyivät torille. Kansa tuli lyhtyineen katsomaan, mitä nyt oli tulossa.
Majuri kutsutti luoksensa kylätuomarin.
— Meidän täytyy vielä tänä iltana lähteä edemmäksi.
— Se on mahdotonta, hyvä herra, tällaisessa ilmassa. Te menehdytte kaikki tuonne vuorten väliin.
— Vaikka menehtyisimmekin, lähteä meidän täytyy. Käsky on käsky. Hanki siis meille tuota pikaa opas. Puolen tunnin kuluttua lähdemme, sillä vihollinen on jälissämme.
Talonpojat hajaantuivat päätään ravistaen. Honvédit, rivistä ulos astumatta, ahmivat silavaa ja leipää ja joivat viinaa päälle. Silloin tällöin puistivat he lumen päältään. Muuan vanha talonpoika kysyi laihalta honvédilta, joka löi yhteen kantapäitään pakkasessa:
— Miksi ette jää tänne, veikkoni? Ei vihollinen tule perässänne tällaisessa Jumalan ilmassa.
— Meidän täytyy olla hyvin varovaisia, vaari, sillä me vartioitsemme maan aarretta. Neljä vaunullista kultaa kuletamme me kaivoskaupungeista.
Talonpoika kohotti lakkiaan. Niin paljon rahaa hän ei luullut maailmassa löytyvänkään. Sitten hän melkein pelästyneenä astui verkalleen eteenpäin.
Aaronin puodin ovelta loisti valoa. Ulkona seisoi Jakab ja katseli sotamiehiä.
— Sinäkin voisit ennemmin tarjota meille vähäisen viinaa, — ärjäsi hänelle vanha korpraali, - kuin töllistellä siinä suu auki.
— Helppo hänen on olla täällä kotona, meidän kamppaillessa kuoleman kanssa jäätyneellä lumella, — puuttui siihen eräs sotamies.
— Hohhoo, milloinkahan olen kotona, — huokasi eräs seitsemän-kahdeksantoista vuotias poika, pyyhkien muutamia pakkasesta vuotavia kyyneleitä; — tiedän että äiti parkani itkien ajattelee minua joka ilta.
Sotamiesten kasvoihin kuvastui suru. Kaikkien mieleen juohtui jätetty koti. Ikävöiden kääntyivät he puodista tulvivaan valoon päin... Tuolla sisällä mahtaa olla hyvä ja lämmin.
Eräs vääpeli kiiruhti sinne.
— Asentoon! — huusi hän hiljaan, — kohta lähdetään.
— Onko jo opas? — kysyi korpraali.
— On, kylätuomari hankki erään metsänvartijan. Vielä tänä yönä meidän täytyy ehtiä Prázsmár'iin.
— Asentoon! — kuului hiljaan joka taholle.
Upseerit ratsastivat pataljoonan eteen, koko joukko lähti liikkeelle ja katosi vähitellen lumipyryyn ja yöhön.
III.
Uudestaan vallitsi kylässä syvä hiljaisuus. Lähteneitten honvédien jäljet peitti tuore lumi. Kotilieden ääreen vetäytyneet ihmiset kuuntelivat tuulen ulvontaa ja toivottivat kaikkea hyvää luonnonvoimien kanssa taisteleville sotilas raukoille.
Mutta yhtäkkiä koputettiin kylätuomarin portille. Hän meni ulos. Katu oli täynnä vieraita sotamiehiä. Portin edessä seisoivat upseerit.
— Oletko sinä kylätuomari? — kysyi muuan pitkä upseeri valkeassa viitassa. — Paljoko siitä on aikaa, kun vihollinen tästä kulki?
— En ole nähnyt täällä vihollisia, hyvä herra!
— Tuhat tulimmaista!... honvédeja tarkoitan.
— Honvédeja? Ne kulkivat tästä.
— Koska?
— Anteeksi, en tiedä, minun talossani ei ole kelloa.
— Herra översti, ehkä menisimme kapakkaan. Tämä ilma on pirullinen, — sanoi eräs kapteeni.
— Hyvä, tuokaa kylätuomari mukaan. Takaa-ajava joukko oli pataljoona Tyroolin jääkärejä ja eskadroona Civallart-ulaaneja. Joukon johtajana oli översti, kreivi Hektor Bellegarde.
— No, kylätuomari, — puhutteli hän kapakan isossa juomasalissa vanhusta — etkö vieläkään muista?
— Muistan minä, hyvä herra.
— No, vastaa siis!
— Mihin?
— Paljoko siitä voi olla aikaa, kun honvédit jättivät kylän?
— Voi olla kaksi tuntia.
— Saakeli soikoon!... He luikahtavat kynsistämme. Kiertävä joukko ei ehdi heidän eteensä. Kuules, kylätuomari, me tarvitsemme hyvää opasta.
— Mistä saada, hyvä herra, kylässä ei ole muita kuin vaimoja ja ukkoja.
— Tuhat tulimmaista, minun täytyy saada! - huusi jalkaansa polkien översti.
— Aamuksi voin hankkia, — vastasi levollisesti talonpoika.
— Lempo sinut periköön, minä annatan sinulle keppiä!
— Se käy päinsä, niitä on kylliksi, — vastasi tyvenesti kylätuomari.
Översti käyskenteli pitkin askelin edestakaisin; kylätuomari sillä aikaa rauhallisesti täytti piippunsa ja sytytti sen. Äkkiä översti pysähtyi hänen eteensä ja ärjäsi:
— Vie minut juutalaisen luo!
— Tehkää hyvin, tulkaa perässäni, — ja sitten hän läksi.
Vain kaksi luutnanttia meni överstin kanssa. Muut jäivät sinne. Luutnantitkin jäivät ulos puodin edustalle.
Vanha Aaron kovasti hämmästyi, kun loistava sotilas ilmestyi hänen halpaan tupaansa.
— Minä olen kreivi Bellegarde, översti keisarillisessa armeijassa. Tulin siksi teidän luoksenne, että te olette järkevä mies, ettekä sellainen kuin nuot tyhmät talonpojat. Minä ajan takaa vihollista, joka kuljettaa mukanaan sata tuhatta tukaattia valtion varoja. Jos te johdatte meidät heidän jäljilleen, saatte tuhannen tukaattia. Oletteko ymmärtänyt?
Aaron töllisteli, silmät selkoselällään, kreiviä.
— Tuhannen tukaattia? Suvaitsetteko sanoa, että tuhannen tukaattia... Oi hyvä Jumala, kuinka suuri aarre... Ja se tulee minun omakseni... Jakab!
Jakab ilmestyi pimeästä nurkasta.
— Tämä on poikani, herra kreivi, Jakab poikani. Hyvin järkevä, rohkea poika... Hän tuntee seudun kuin kymmenet sormensa. Suvaitkaa tietää, hän kuljettaa puotitavaroita joka taholle tätä seutua. Hän johtaa teidät vihollisen jäljille. Prázsmár'iin päin he menivät... Poikani löytää sinne silmät ummessakin... Oi Jumalani, herra kreivi suvaitsee palvella hänen majesteettiaan keisaria? Pue, Jakab, hyvin päällesi, ettet palellu...
— Rahat saa poika, sitten kun hän on täyttänyt tehtävänsä. Tule, poikaseni!
Jakab seurasi överstiä horjuvin askelin.
IV.
Kun keisarilliset joukot olivat lähteneet kylästä, lakkasi lumipyry. Tuuli hajoitti äkkiä pilvet ja kuu tuli esiin, sirottaen kimaltelevaa hopeaa satumaiseen lumimaailmaan.
Ensinnä kulki Jakab, hänen jälkeensä översti ja upseerit. Jakab astui pää kumarassa eteenpäin. Niinkuin jokin ääretön taakka olisi painanut hänen hartioitaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle lakkaamatta: takaisin, takaisin! Olipa kuin silloin tällöin joku olisi sysännyt häntä rintaan. Mitä se on? Mikä tunne se on? Mitenkä se on selitettävä? Jos översti, kaikkivaltiaan keisarin sotilas, sitä käskee, eikö hän ole velvollinen tottelemaan? Varsinkin kun hän on niin hyvä ihminen, että köyhälle isä raukalle antaa lahjaksi tuhannen kultarahaa. Niin, hänen on velvollisuus tehdä tämä palvelus, velvollisuus... mikä olisi hänen velvollisuutensa, ellei tämä?... niin, niin.
Vaan hänen jalkansa tulivat yhä raskaammiksi, hengitys ei tahtonut käydä. Nyt he kääntyivät Prázsmár'in tielle... tuolla on honvédien yöleiri... poika parat, mitään pahaa aavistamatta he nukkuvat, näkevät unta äidistään... ja kuolema jo heiluttaa kalpaansa heidän ylitsensä.
Nyt hän saapuu erään kunnaan kukkulalle ja pysähtyy... Tuolla alhaalla, sadan askeleen päässä, Prázsmár'in silta ja sen kivestä hakattu Kristuksen kuva, sen toisella puolella kuutamon valossa kylä. Sitten katsoo hän takaisin. Pataljoona on jäänyt jälelle noin tuhannen askeleen päähän, ulaanit nousevat parhaillaan ylös... Kukkulalla seisoo ainoastaan översti upseereineen sekä valiojoukko jääkärejä.
— Mikä kylä tuo on? — kysyy översti osottaen miekallaan.
Juutalaispoika ojentaa itseään, vetää syvästi henkeään, hänestä tuntuu kuin olisi vapautunut kaikesta taakasta... hän laskee kätensä sydämelleen... ja syöksyy sitten rajulla, yli-inhimisellä karjunnalla alas kukkulalta.
— Herätkää, vihollinen on täällä, varoillanne, varoillanne, herätkää, herätkää!
Hän lankee, luisuu viisi, kuusi syltä alaspäin, hypähtää ylös, kädet, pää verissä, syöksee yhä karjuen eteenpäin.
— Ampukaa se koira! — ärjyy översti. Valiojoukko jääkäripataljoonasta ampuu laukauksen kuin yhden pyssyn suusta... Juutalaispoika horjuu, hänen äänensä kätkee... hän pyörähtää vielä kerran ympäriinsä, veri purskuu suusta... sitten jää hän selin makaamaan ristin alle...
Ja kiveen veistetty Jumalan poika, Vapahtaja, loistaen kuun lempeästä hohteesta, näytti lumenpeittämän orjantappurakruunun alta rakkaudella hymyilevän tälle pojalle, joka kuoli suuren aatteen eteen... jota hän ei edes ymmärtänyt, ainoastaan aavisti ja tunsi...
Översti toitotutti "sturmschritfiä" (väkirynnäkköä) ja tyroolilaiset kiipesivät kuin kissat ylös kukkulalle. Mutta hyökkäys tuli liian myöhään. Honvédit suojelivat kylää ankaralla kivääritulella, mutta husaarit riensivät aarrevaunuineen Prázsmár'in toisella puolella olevan Dargón ahtaan solan kautta pois.
Tyroolilaiset peräytyivät. Takimmaisena tuli eräs jääkärikapteeni pää siteessä. Astuessaan juutalaispojan ruumiin ohi, potkasi hän sitä ja morahti:
— Koira, sinun on syy, ettei hankkeemme onnistunut!
Ruumis kääntyi potkusta ja pää painui alemmaksi. Ehkä peittääkseen häpeätään... tai ehkä suudellakseen maata...
Kolmannen pataljoonan ryssä.
Oli Kesäkuun 21 päivä 1849. Kuumana paistoi aurinko kesäisille vainioille. Komárom'in luona jatkui sota, viimeinen taistelu alkoi. Pered'in, Sellyen, Királyrév'in, Vágkirályfalvan, Palóc'in, Kajál'in, Galanthan ympärillä kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat, pajunetit suhisivat.