Part 4

LAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä on tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta tämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee... "Tahtoo nähdä ne paperit"... sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta menisi viimeinen toivo saada maansa... Jos pistäsin rahat taskuuni ja lähtisin kävelemään... Menisi maat, vaan eihän se olisi sen pahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin? Minkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin pitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan pääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt minulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat... Mutta... miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi mierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin...! Mutta siksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi... Menkööt maat, siitäpä heillä ehkä sisu pehmenee... vielä tulee Kyllästinenkin ehkä tytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.

VIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin herra?

LAIHANEN. Sehän pistäysi vain.

VIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi ilmoiksi liiku.

LAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo ja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi yksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli luvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi. (Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)

KOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä ja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.

LAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?

KOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon...? (Laskee rahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen... viisikolmatta kopeekkaa, illalla oli kolme ruplaa.

LAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.

KOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan sama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin ryyppy... (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy nyt tästä Viipuriin lähteä.

LAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.

KOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.

LAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.

KOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi olla jo taipaleella... he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni tuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo kukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt muuta kuin jalat alle ja marssi!

LAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se sinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.

KOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut mitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin, vaan nyt se sisältää monen kylän maat.

LAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.

KOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei sitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee ilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä taipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.

LAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.

KOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen...!

LAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.

KOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt tunnu tulevan kävelystä mitään.

LAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi, ei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos ne eivät ole kovin vaikeat.

KOIRONEN. On ne vaikeat... Sinäkö, Laihanen... ei, ei menty siihen satimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja Harsian ja Juvan ja monen muun maat... Kyllä käsitän, ne pistelivät sinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan... ehei, sinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat... näetkös, maat...

LAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.

KOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini, Viinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei... (Nojaa seinään.) Kehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin... olisin juonut muulloin, nyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu... olin aikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia, suuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän kunnian ja maat... (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä taipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat... Kuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?

LAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan terve!

KOIRONEN. Siellä... Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten... Ei, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.

LAIHANEN (Nousee). Pitää joutua kuorman tekoon. (Menossa.)

KOIRONEN. Maltahan, viivy hetki. Menetkö, jätätkö minut? Sinä olit ennen hyvä mies, Laihanen. (Humaltuu.)

LAIHANEN. Vaan kun en nyt voi sinua ottaa kärryilleni.

KOIRONEN. Kuule, tuossa on lompakko, ota koko lompakko, ota, vie... Vietkö...? Mutta käpäläsi, anna käpäläsi.

LAIHANEN. Viemättä ne paperit toki sulta jäisivätkin. Vaan vanhan tuttavuuden vuoksi, voinhan nuo ottaa.

KOIRONEN. Ja vie... vie perille, kuvernööriin... Sinä olet Laihanen, — ei, anna pois! (Nojautuu pöytään.) Ah, lompakkoni. Se menee nyt, kaikki on mennyttä. Viina vei järjen, hei, viinaa! (Juo.) Heittiöitä me ollaan molemmat, eikö niin, sano, sumpparei. (Väsyy, vaipuu.)

LAIHANEN. Heittiöitä molemmat! Nuku sinä, minä olen valpas.

KOIRONEN. Vanno... että viet oikeaan paikkaan, että viet... (Vaipuu.)

LAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.) Hoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies avuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua kiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin huomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii maailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina ovat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa... Siljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän puutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä huoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida paperisi, miten voit!

KOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta... aika täperä... Viipuriin.

LAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin siitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää neuvomassa!... No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu. (Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen tehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on myöhästä katua.

VIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin täällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.

LAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan rahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa setelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee säilyttämään, en...

VIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen lähtee — pullohan on vasta alulla?

LAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla on jo kylliksi. (Poistuu.)

VIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja horjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!

TOINEN NÄYTÖS.

Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti. Äyrämöispukuja seinillä.

Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä viikate kädessään.

HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä pataa tulella eikä tultakaan liedessä.

ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.

HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi talteen.

ANTTI. Vähennetään päivätöitä.

HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.

ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?

HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan tehty ne on ja tehdään nytkin.

ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.

HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.) Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä talossa.

HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.

HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden että emännyyden haltuunsa.

ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.

HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, — jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.

ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.

HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?

ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty. Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin, missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.

HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!

ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä, mitä siihen muuta tarvitaan.

HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.

HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.

ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?

HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa tarjonakin.

ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?

HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat. Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.

HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.

ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?

HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.

ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.

HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea, käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.

ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein naimiskauppoihin sopivat.

HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan. (Menee ulos.)

ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai lähdetkö hoviin palvelukseen?

HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.

ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?

HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee, niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.

ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.

HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo juhannuksena kirkonmäellä.

ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin ainakaan aikonut tänne perettyä.

HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion äänettömyys.)

ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan sittenkin...

HELENA. Mitä?

ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.

HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.

ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei lähdettäisikään maailmalle?

HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan, oikein juoksujalassa tullaan.

ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut, oikeinpäin eivät ole asiat.

HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.

ANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)

HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!

KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!

HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?

KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.

SILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.

KAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta. Tulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä, ovet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan; ja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten talostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata ja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua pahimmin kaivelee.

HELENA. Te olette siis pakomatkalla.

SILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.

KAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne raastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs salolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se vetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa näissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)

HELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.

SILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala tapaus.

HELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi, sinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.

SILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien huuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän rauhoittui mieleni.

HELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, — eikö niin?

SILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka riehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.

HELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on lapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä tuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.

SILJO. Minusta? Kuka? Mitä?

HELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne Holttiseen, — tiennet tuon itse.

SILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.

HELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä tietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin, Siljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.

SILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua, — eihän toki nyt?

HELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää tahdot, tuollahan nuo tulevat.

(Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)

HOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin kanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla asioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne ensiksi hyökkäsivät?

KYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies nyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui tullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.

HOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi heittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta talostasi ajoi? Etkö kysynyt?

KYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä tehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma hovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.

HOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?

KYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla kuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että ruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti leikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä pitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne Mäkisaloon.

KAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli viesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin kiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan eihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät piirakkaatkin arinalle.

KYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi liittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo vastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka itse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin panna, ellen sanoisi.

KAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta ja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, — piikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.

HOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.

KYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.

HOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun, tupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.

KAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.

HOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea, vaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti tulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin perintönä pojalleni.

ANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä, koska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain kannalta tämä kaikki.

HARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat häätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on valituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?

KOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat. Mutta tiesipä ne heidän käsitykset.

HARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä veithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin...

KOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi...? Vielä niistä Hukka vastata saa.

HOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?

KOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei hän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja hovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja ne virastojen kiireet ovat niin hitaat.

KYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus tehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin pelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta...

HARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin: siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.

KOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt uudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi. Meidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi löytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen siipensä.

ANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?

KOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet, vaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin tarvitaan teidän puumerkit.

ANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään. Vaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!

KOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa tuonaan lompakon.

ANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! — Vaan mitä hyvää sulla siellä taas on?

HARSIA. Niin, selitä aikeesi.

KOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta taas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on mulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan sen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen perijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä isännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.

KYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.

HARSIA. Entä sitten?

KOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette puumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka tietysti voi täällä kansaa rääkätä.

HARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on todellakin viisas mutka.

KOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas. Piirrä puumerkkisi tuohon.

KYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin kenen se on?

KOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun, tietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.

ANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun toinen pistää piikillä, on sekin ottelua.

HARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on tässä eläminen kysymyksessä.

KOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä. (Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan kihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin juhannusaattona. Hän menettää virkansa.

KYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko puumerkki...? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa enää.

KOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin varoini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja sitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.

HARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko nykysen salvoksen?

KOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei puretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.

KYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan, kiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.

ANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.