Part 3

LAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja sinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä. Enhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni liittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi koskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se sinusta niin paha?

SILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin, hän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat, Nurmjärveläisetkin...

LAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He kadehtivat minua ja siksi muka vierovat... Vai mitä...? Välitätkö sinä heistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme purettiin, sano, Siljo?

SILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.

LAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo maankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut. Siljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?

SILJO. Minä en ole muuttunut.

LAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan lähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.

SILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään, se on lopussa.

LAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut hurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi Holttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase, ennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.

SILJO. Enkä siksi taida tullakaan.

LAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän äsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän minä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen teen...

MARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani, vihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä on. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan surulliset silmät.

LAIHANEN. Täti, hän _oli_ morsiameni. Ei, Siljo, eihän...?

MARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi menetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani yksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).

LAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän. (Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me tavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).

HELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä yksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?

ANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle miehellekö olisit mennyt?

HELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja mahtava mies.

ANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä ei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia parempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.

HELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.

ANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö olekin?

HELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.

ANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä tyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin ovat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen kypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä tuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla raatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin. (Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä; mitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki! Tulkaa! (Menee rantaan päin.)

HELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä itket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.

SILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.

HELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat iltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan elä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.

SILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.

HELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen, sen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.

SILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta, mutta minä vakuutan...

HELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa, kuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!

SILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan...

HELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä olen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa. (Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)

SILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään ymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa... että ei kannata sitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, — enkä saisi itkeäkään.

MARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi varpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen surusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä. On, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi polvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin sinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.

SILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?

MARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan luulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi pilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa viihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen seula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.

SILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.

(Aurinko laskee punertavana.)

MARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan iloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni, loihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.

SILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.

MARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani, niin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta ja vihaa.

(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)

Soi murheen musta kello soi, oi soi, Soi turmiota, tuskaa ennustellen. Sun vihan, vainon soittajaksi loi Mun musta henken' itkein, valitellen.

Soi kolkko kärsimysten ääni, soi! Soi lohdutus ja armo etähälle. Nyt kostos koitti, sulle voiman toi, Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.

Soi vihan tiuku, vainon kello, soi! Ja sydämmiä säre, kosto musta. Et armahtaa, et surkutella voi; Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!

Toinen kuvaelma.

Hovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä tupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on humalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän väliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää pyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.

KOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis kukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?

JUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan, eikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa mukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.

KOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on toisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä varjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No, entä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?

JUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi paperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi: kirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja komensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!

KOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en minä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?

JUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.

KOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu, kyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.

ANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne menittekin?

JUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.

ANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti selkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan hankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea orjia tehdä, jotka jo ovat orjia.

KOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun kannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä neuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei tässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin pää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.

JUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?

ANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa mies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä takasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei leikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten leikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että annan sulle korvatillikan!

JUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo oli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan sitten lakiin.

ANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.

KOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan toisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään viisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli virkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin oikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no, mitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka minulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä vielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran, oli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni kaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö, miehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki tässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja ansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki käy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan... sumpparei, sumpparei...

ANTTI. Sinä ajat sumpparei... sen olet näkönenkin. Siihen, joka suullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas kaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?

VIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja kullakin on. Sitä myöten kaadan.

KOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.) Sinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan otan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin talonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on järki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa ennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa ulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään talonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne perille. Terve sen päälle! Sumpparei... Juo sinäkin Laihanen, niinhän sinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla puree? Ota rohtoa!

ANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi vasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä ottaa.

KOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla sinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) "surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke." Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä sinun niin hullusti kävi?

ANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin papereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja lopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.

LAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.) Vielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi nuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.

ANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa, joka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.

LAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte kulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä selkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan toiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.

JUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.

KOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut, Laihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne ovat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne herrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin ainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin herrain pilliä, että sumpparei...

ANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko kolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?

LAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.

JUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet sitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)

LAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin, vaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja minä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi nauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.

ANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!

KOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei...

HOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa viettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin! Siihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi; seurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka, joka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat rahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän miehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin kirkossa.

ANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.

JUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.

KOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin. Eikähän se pieni humala miestä kaada.

HOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja sinä olet jo pehmeä.

KOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman minua te olisitte kuin taivaan linnut... Mutta minä teidät pelastan, minä ajan Viipuriin ja juttunne ajan...

HOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme kotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja maamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa on siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)

KOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti minua.

LAIHANEN. Arvattavasti.

KOIRONEN. Mutta häntyriksi... häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me siitä, hei...

LAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös. (Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin tiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari sanaa sanonut.

KOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi vähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille miehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä lyömään... Sumpparei, sumpparei... (Menee vasemmalle kahden muun miehen kanssa.)

LAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko korvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni veivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.

HUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä siivoa se on?

LAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.

HUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä, sitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö, Laihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle, teiden risteykseen?

LAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.

HUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään viinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä kapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn silloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina hyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja vastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset kopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he lakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin osa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset äyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat... Niinkuin tässä liittokirja-asiassa... eilen viimeksi, ei auta enää patukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.

LAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen ukko komensi heidät täältä pois.

HUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat vielä aikeestaan valittaa?

LAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin, että minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä itsenäisiksi.

HUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat tehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?

LAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit kuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.

HUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun ohi! Mistä niillä ne tuumat on?

LAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä ainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu olevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa Viipuriin.

HUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja asetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!

LAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?

HUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia vanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En sitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta. Mutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo semmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä vuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei...

LAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?

HUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan hovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi, että sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän on nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu riidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka tänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko...? Ei, siitä tulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres! Meidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.

LAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.

HUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?

LAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.

HUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään. — Vai niin, hän oli täällä?

LAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.

HUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan tekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään monta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä, meidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä mihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin sinusta kuvernööriin?

LAIHANEN. Minusta?

HUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että sinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan nimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä näyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että sinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta toiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle siitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus uppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.

LAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo nyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla...

HUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää, sinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on hallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden lain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me masennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä talttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.

LAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.

HUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa, ne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.

LAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.

HUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi itsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän on koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin Laihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee vähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne ovat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.

LAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.

HUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin, — jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin, — tuossa, ota taskuusi siltä varalta...

LAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö... miten?

HUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän oli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen vaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin kirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään kahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin tekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman etunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.

LAIHANEN. Ky-kyllä...

HUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä. Koeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne minulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein ajatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet kuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin, heittäydy nyt Koirosen ystäväksi.

LAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.

HUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun puhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä on siis sovittu, vai miten? Aika rientää.

LAIHANEN. Niin... sovittu... Vaan miten se on niiden paperien laita, talonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.

HUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan asetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on vain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita kovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule sitten heti hoviin.

LAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.

HUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä hiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.

LAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.

HUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi. (Menee.)