Part 2

LAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin minua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin! Sen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen usuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette! (Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?

KYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä...

KAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata kehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.

LAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.

KYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.

KAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan kuitit. (Naurua.)

LAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.

KOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut minua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)

KYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.

HARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua potkittaa!

KYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso karjaasi. Hän on tuittuinen mies.

HARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.

KAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä miehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No, meillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten enää pappilaan minulle olekaan asiaa.

KOIRONEN. Kuinka niin?

HARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli iloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän äänenne kaikuu.

KIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää teidän pappinne.

KAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?

HARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?

KOIRONEN. Mistä on tuo kirje?

KIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä pahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.

KOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on mahdollista?

KIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja piirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.

KYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.

HOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.

HARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää piispalle, että kehä jo on valmis...

KIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään. Kuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan nyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen yllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin. Valituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni virastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan olla, siksi olen jo liian vanha.

KOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt valituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.

HARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?

KIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on minullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin nyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät minusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on minusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien, kohtalon kanssa.

HARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?

KYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?

KIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä olen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se uhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja minä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden vaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin kohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo. Luotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen, että kirkko saadaan rakentaa... Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä alistun nöyryydellä.

KOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki keinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on niin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei ole syytä toivottomuuteen.

KIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi nyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni. Hyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi Harsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te koettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)

KYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki. Menee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten kirkkoherra ennusti.

HARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?

KOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on niitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe tapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten on asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun ajettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, — eihän valmista salvosta auta hyljätä.

HARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.

KYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton. Vieläkö ne rakentaa nuo miehet?

KOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin juhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo sanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin asian ajettavakseni.

HARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.

KYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin tuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.

HARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin ahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla sinun juttusi on?

KOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja suuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin suurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa ei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä sen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt kysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni, siksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.

KYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen maan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.

HARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä kysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän, eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei ole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia selviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.

KOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö povelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia toisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo mutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut pois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä lakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat paperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat saavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me näyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat perintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin vallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille lompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.

KYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on Juhannus...

KOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?

KOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten ne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian kalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne saadut!

HARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme siis luottaa?

KOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset kuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa varten...

KYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista sitten koskaan mitään korvausta?

KOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!

HARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella asiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne nousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä, täytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.

KYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa sitten, jos tulee mierolle lähtö.

HARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle lähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.) Koeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja toivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt lähdetään Kyllästinen mekin työhön.

KYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy ikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?

ANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä tulee? Sehän on hovin joukkoa.

KYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt ollaan kiikissä, miehet!

HARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.

KOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä, vaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut näkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä. (Menee kirkkoon.)

ANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman ylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka tahansa.

(.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)

POSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat näyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!

ANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.

POSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte esivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?

ANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.

POSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa, vastatkaa?

HARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä märkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut päätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret meidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta tule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta päreistämme emmekä työpäivistämme.

POSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä, siinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei yhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa. Ja mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain varastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.

SILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin herra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven äyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.

POSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei ole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa heille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet kirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat olevansa kaikki myötäsyyllisiä.

HUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu hoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne, niinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti rikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään velvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille on asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan lahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan te saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette lampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt liittokirjan.

POSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä, kontrahti kymmeneksi vuodeksi.

HUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa maitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen empii.)

KYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että kymmenen vuoden perästä miten käy silloin?

POSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta, jos nyt panette liittokirjaan puumerkin.

HUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.

POSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi vuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.

HARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!

POSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.

SILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun joku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi pitää nyt hovi teidän maat.

POSSE. Vaan antaa teidän kumminkin edelleen niillä asua

KYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet siitä perin, toiset ostin.

SILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin pois.

POSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten tarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään, mutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä kiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä sillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme eteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella, mutta itse maat ovat meidän.

HUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä on teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne vuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon seinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on tutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita herroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat todellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan hovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä, me emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta toimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä totellaan.

KYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?

HOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä hyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?

POSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette kapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?

HARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.

HUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan nimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä. (Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että nämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen mielisuosiolla, muuten... (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt. Tänä iltana! (Menee).

KYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki semmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei...

POSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja rangaistaan.

KYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.

POSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme tänne osaston sotaväkeä.

ANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan tule lopuksi muu kuin tupen rapina.

SILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti...

POSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet ovat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette velvollisuutenne.

(Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).

KYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä ehtoja liittokirjaan?

POSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.

KYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.

POSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan sitä hoviin. (Menee).

ANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain? Eikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!

HARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen? Laki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.

ANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.

KOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on tuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone, jolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on selvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy. Minä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä. Hoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?

HARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille hovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?

KOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian kontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko tehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt oltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään, mutta samalla viekkaita kuin käärmeet.

KYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja vallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?

KOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin ainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on isäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän alistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän teihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on päättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.

HARSIA. Hoviin siis on mentävä.

KYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota! Mihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?

MARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea niskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten saamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se vain meidän onnemme särkisi?

JUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.

KYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen valitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo sulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.

HOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko hätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa? Eikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta, kun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet puumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan vuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette olevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te väistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville, ennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi myöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan uhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää, ellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä antaa.

KYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta...

HOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi viljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi liittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.

KAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä minä vastaan.

JUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.

HARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua, liittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole, pahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen laki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme, luottakaamme lakiin.

ANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!

HOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan se nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi ja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään kontrahteja tehdä.

KYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?

KOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies, liittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää päänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte. Ei, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä kantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.

HARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei ärsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla pidämme.

ANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin joudutaan, sen jo näen.

HOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain oikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä laki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei liittokirjoihin ruveta.

HARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan emme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.

LOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.

HARSIA. Me lähdemme. Tulkaa miehet! (Menossa.)

KYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?

ANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden, vie miehet ja maat.

KYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan hoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)

(Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).

ANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan, vaikka usutit heidät lähtemään.

KOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai minä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua patukkaansa!

ANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.

KOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos, siinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?

ANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan. Väärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin menevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä. (Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän pärekasassa teette?

JAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.

ANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat ehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.

JAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.

SILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat kattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi ne ovat poltettavat.

ANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?

JAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja nyt me lähdemme. (Menevät.)

ANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko palamaan. Joudu, Helena!

(Antti ja Helena menevät.)

KOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen. Mutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen erehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.

(Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin. Laihanen hiipii hänen luokseen.)

LAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme yhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet onnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi nyt peräydyt, Siljo?

SILJO. Enhän minä... Näithän, isä ja äiti sen päättivät.

LAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.

SILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.

LAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?

SILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan naapuritkin tekivät niistä pilkkaa.