Part 5

HARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin kaikista. "Paperin haaskausta!" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki on maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?

ANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat jutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia viikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa, isän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa sanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita... Naisia siellä hovin heitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä... ja kaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä lakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään kuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?

KOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan siksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan puumerkit.

ANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne sotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, — jota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa kuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja kuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa hovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee oikeuden minkäs teet silloin?

KYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.

KOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta siksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous paljastettava.

HARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat, kuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on kintereilläsi?

ANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?

KYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.

ANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?

HOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle jäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei kapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon juostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta ei olko puhettakaan.

HARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin onhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme, sen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin vuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.

KOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.

HARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä maakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.

HOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä oikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä ja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi talossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.

ANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä kujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)

SILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa, äiti, katso...

KAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota konttisi Juho ja joudu.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?

HOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On menossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti tulevat.)

POSSE. Seis mies, asetu akka!

LAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!

LOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!

HOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.

LAIHANEN. Arvannet asiamme.

POSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille on moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa tiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka niskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on pihalla.

HOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?

LAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.

KOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos puhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.

POSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?

KOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan kuuluvia papereita.

LOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.

(Keskustelevat syrjässä.)

HARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii Jahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin matkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä hevosesi menetit?

JAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme miestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään. Minä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen, kärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!

HARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?

JAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!

HARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet maasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin...

JAHTIVOUTI. Talostanikinko...? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän on toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.

HARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle joudut. Eikö tämä ole sama juttu?

JAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen...

SILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se sulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos, nämä tilat kun ovat poislahjoitetut...

HARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?

SILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen... ja sitten maan...?

LAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita selittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee puumerkkiään panemaan?

KOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää häätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole tätä tapausta edellyttänyt.

POSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää kaikki tapaukset.

LOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi hovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.

POSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja Loukkola ulos.)

LAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen hihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?

KOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä Viipuriin sen lompakon...? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät. Veitkö?

LAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.

KOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka humalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit paperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano suoraan!

LAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.

KOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä todistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan. (Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää, sano hyvä mies se?

LAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä mitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt totisemmat toimet.

KOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!

LAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.

HARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa tehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?

ANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja rikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa kaulustallakin kantaa.

LAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.

HARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia taloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen morsiamensakin maantielle!

KAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.

LAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs Siljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte minua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos pyörrätte silloiset sananne.

KAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!

LAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä nöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi rukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta Holttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä? (Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita, siitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä aletaan!

KAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa. Sillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa... (Hukka, Posse ja Loukkola tulevat.)

POSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle asetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet pannut?

HOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat peltoon.

POSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän niskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja papereihin.

HUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies, hyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus käskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?

HOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos panen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.

POSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun silloinkaan.

HOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta. Mutta oikeuteni säilyy kumminkin.

HUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta viimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran: (Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?

LAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.

HOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!

HUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.

POSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen tiedätte!

LOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa, kenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua. Muu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)

HOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä! Kotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.

POSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?

HARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.

KOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan hovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.

HARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.

HUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.) Tuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia talonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!

KOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.

HUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka ovat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!

POSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.

LAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?

POSSE. Viskaa pihalle!

HELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.

LAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä. (Viskaa ulos.) Siinä murkina!

KAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää jälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.

ANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!

POSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!

HUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!

LAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii Holttista.)

HOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.

POSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin miehet kirkonsalvosta purkamaan?

HUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!

LAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle, kirkonkylään.

ANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen. (Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain joukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko sellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta purkamaan.

HARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita laki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen...

POSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.

HUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä lettiä selkään.

KOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain tuomiota...

HUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja Siltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)

KOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme...

ANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät oman kylän miehet.

SILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.

LAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai se sinua säälittää, Siljo!

SILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.

LAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli menneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa vienyt pelloltaan.

SILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.

LAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee patukkaa.

SILJO. Oi... Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.

LAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa. (Menee, kuiskaa Posselle.)

POSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet kirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme korjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.

KYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä! Kuka niille sanoi?

LAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.

KAIJA. Siljo, minkä teit! Lasten leipä, — ei koskaan! (Menossa ulos.)

POSSE. Pysy alallasi akka.

KYLLÄSTINEN. Mierolla jo ollaan, ei ole asuntoa, ja nyt viedään leipä lapsilta, talven vara. (Juoksee ulospäin.) Ei, sen toki pelastan.

HUKKA. Pysäyttäkää se mies. (Kyllästinen tempautuu irti Laihasen kädestä.)

LAIHANEN. Se karkaa.

HUKKA. Sotamiehet, piikit esiin! (Ovelle asetetut sotamiehet pistävät porstuaan. Kyllästinen kaatuu porstuassa.)

KAIJA (Ryntää sinne). Tappoivat mieheni, murhaajat, murhaajat!

POSSE (Hätääntyneenä). Verta juoksee, mitä nyt on tehtävä?

HUKKA. Kuoliko se mies? (Peräytyy.) Hyi, verta!

LOUKKOLA. Taisivat pistää liian syvälle. Tästä voi tulla ikävä juttu.

KOIRONEN. Tahallinen murha. Onpa täällä näkijöitä.

HUKKA (Kylmäverisesti). Kaikki on tapahtunut laillisessa järjestyksessä. Mies koetti vastustaa esivaltaa. No, nyt olemme valmiit lähtemään. Lautamies, raivaa tietä siellä.

LAIHANEN (Tuijottaa yhteen kohti). Murhattu! Ja se on Siljon isä. Ja minä ilmoitin viljat.

HUKKA (Pyrkii ulos). Tehkää tietä siellä, pois ovelta!

KAIJA (Asettuu hänen eteensä). Itse raivaa tiesi, kulje minunkin ruumiini yli, niinkuin mieheni. Pistä, pistä, juo verta, tuossa sitä on, juo verikoira! Tappakaa meidät kaikki, teurastakaa lapsemmekin...

HUKKA (Miehilleen). Pois, hoviin nyt kaikki, suoraa päätä. (Ryntää ulos, kiertää kaatuneen.) Hyi, verta! (Muu roikka perässä.)

KOIRONEN. Miehet, tulkaa tähän nyt kaikki pöydän ympärille. Tästä tehdään pöytäkirja heti, asia ilmoitetaan suoraan senaattiin. (Antti, Helena ja Siljo kantavat Kyllästisen, joka vielä elää, vuoteelle.) Minä kirjotan, te panette puumerkkinne alle...

ANTTI. Kirjota, kirjota, taistele puumerkeillä nyt, paperithan tässä auttavat! Miehet, tämä on sotaa! Mitä teette nyt?

HARSIA. Niin, tämä on sotaa. Niinkuin sodan aikana ainakin on meidän nyt paettava metsiin, pakopirtteihin. (Naiset sitovat Kyllästisen haavaa.) Sieltä on taisteltava.

HOLTTINEN. Talooni minä ainakin jään. Ja tänne jääköön Kyllästinenkin, koska hengissä vielä näkyy olevan.

KOIRONEN. Jos pakenette tai jäätte, menetelkää maltilla ja järjellä. Te olette nyt hyvällä puolella. Keihäs pistää syvälle, vaan uskokaa pois, kynä pistää syvemmälle.

ANTTI. Uskokaa, uskokaa vielä!

KOIRONEN. Niin, uskokaa. Minä lähden nyt matkoille taas. Vaan miten on sinun laitasi, Antti? Joko ne sinua ennättivät lyödä, sinun haahmosi on muuttunut.

ANTTI. Löivät kerran, vaan siinä on jo kylliksi. Miehet, siinä on kylliksi.

KOLMAS NÄYTÖS.

Harsian pelto. Oikealla metsän rinta. Viistoon yli näyttämön käy matala aita, jossa on puoleksi avonainen puolaveräjä. Aidan takaa näkyy kuhilaita; sen vierustalla näyttämön puolella on eväskontteja ja leilejä, nuotiopaikka ja pata. Polku käy metsään oikealle. Toinen kulkee aitoviertä pitkin vasemmalle.

Esiripun noustessa kuuluu etäämmältä pellolta leikkaajain laulua. Harsia seisoo aidan takana pystyttämässä kuhilaita. Juva saapuu parin henkilön seuraamana metsäpolkua näyttämölle; sirpit olalla. Juva tervehtää Harsiaa sekä pysähtyy veräjän luo.

JUVA. Terve leikkuuväelle. Niinhän täällä sirpit heiluu, että terä välkkyy päiväpaisteessa, ja laulu kajahtaa aholle asti.

HARSIA. No toki, — iltaa Juva! Onhan leipä talven varaksi talteen saatava. Joko teillä leikkuu loppui?

JUVA. Jo, vaikka vielä kuhilaat pellolle jäivät. Vaan me lähdettiin katsomaan, tarvittaisiinko täällä naapurissa apuväkeä.

HARSIA. Kyllä väkeä tarvitaan, käykää pellolle vain, kellä sirppiä lie. Ja vaikk'eivät Harsian leikkuutalkoot nyt olekaan entisen veroiset, niin saadaan toki tässä pientareella palakin haukata, taloon ei ole lupa mennä. (Juvan seuralaiset menevät pellolle.) Mihinkä sinä Marin jätit?

JUVA. Eihän se pääse pienokaiseltaan. Vaan minä lähdin, nykyisin on hyvä saada vilja talteen ajoissa.

HARSIA. Ja se saadaan, kun näin yhdessä korjataan. Huomenna mennään Tereskan pellolle, sitten Timosen...

JUVA. Ja salolle sitten kiireen kautta koko kylän viljat. Kalliollapa ne siellä puitanee.

HARSIA (Tulee aidan toiselle puolelle). Siellä missä eletäänkin. (Istuu, kaataa leilistä haarikkaan olutta, juo.) Vari tuli, saappas tuosta siemaus sinäkin. — Niin, tämmöistä elämää tämä nyt on, metsäläisen elämää. Eipä luulisi elettävän laillisessa yhteiskunnassa keskellä syvintä rauhaa. Tuolla järven rannalla ovat talot autiot ja tyhjät: sillat puhotut, uunit säretyt, ovi- ja ikkunareijät ammottavat auki, eikä uskalla asukkaat mennä pirtteihinsä sateensuojaakaan hakemaan.

JUVA. Joko teillä on mökkinne salolla valmis?

HARSIA. Saunapahanen on veistettynä sinne louhikkoon, siksi juuri, että on suojaa herranilmoilta. Siinäköhän lie nyt talvikin asuttava lapsineen, kaikkineen. Mutta se minusta sittenkin katkerinta on, että tässä täytyy omaa kylvämäänsä ruista käydä kuin varkain saloltapäin leikkaamassa, hiipiä kuin pahantekijä karjapolkuja pitkin ja metsän puolelta avata veräjä — omalle pellolleen.

JUVA. Ja sittenkin täytyy tehdä työtä sydän kurkkuperässä, — ei tiedä minä hetkenä sotaväki saapuu tappelua haastamaan. Kyllä ne herrat meille asetuksen rakensivat!

HARSIA. Niin, kun vielä uskottelevat, että tämä on esivallan tahto. Vaan ovathan ne hovin herrat toki vähän asettuneet sen jälkeen, kun näkivät verta Holttisen porstuassa, ne vähän hätäysivät siitä.

JUVA. Hätäysivät, kun luulivat Kyllästisestä hengen lähteneen. Vaan sitten ne ovat taas äityneet, — jo se on ollut Hukka taas väkineen liikkeellä, ajanut talonpoikia pois pelloltaan leikkaamasta ja kuljettanut kuhilaat hoviin.

HARSIA (Nousee). Kun saisi yöksi kaikki leikatuksi, jotta aamulla vedätettäisiin viljat salolle. (Menossa aidan taa. Kaija ja Siljo tulevat vasemmalta). Kas, siinähän tulee Kyllästisenkin emäntä.

KAIJA. Emäntä, hyväkin, Suosalon emäntä, Nälkälän emäntä! Mutta hyvää iltaa siltä.

HARSIA. Jumala antakoon. Vai salolla elätte jo tekin.

KAIJA. Eivät antaneet Juhon potea haavojaan Holttisessa, korpeen oli kannettava. Mutta se eläminen salolla on hyvin helppoa: ei työtä, ei ruokaa! Lapset juoksevat siellä kuin villit ja syövät marjoja viljammekin ne korjasivat pois Mäkisalosta. Tehän täällä toki näytte leipänne saavan, siksi Iähdimmekin Siljon kanssa tarjolle työhön, elettävähän se on. Otatteko ruokapalkoilla leikkaamaan?

HARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla toisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät alkavat pian...

KAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.

HARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan hän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat kohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.

KAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle. (Menevät.)

HARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.) Mitä sinä sieltä aidalta näet?

JUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.

HARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen kulussa?

JUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on Holttisen leikkuuväkeä.

HARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä. (Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät olalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä saapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.

HOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä. (Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän täällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset Jerusalemin muureja rakentaessaan.

HARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?

ANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa oli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet Holttisen ruista.

HARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?

HOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät varasi.

JUVA. No mitenkä sitten?

ANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä pian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta, Harsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.

HARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?

HOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki aivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja uunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin, kolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy yhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois pellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.

JUVA. Entä te?

ANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä kerettiin, olihan paras rupeama.

HARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?

HOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka piikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne ja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien pysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.

ANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa leikattiin.

JUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?

HOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät hevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje vaikka käskisi.

ANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo liikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat vähän peltoa ja ajoivat pois.

JUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?

HOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme, hullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat toiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että vastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja ajoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.

HARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai ahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?

ANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä lähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat, sen näin.