Part 2

Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä, päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä -- kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii. Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle, silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.

Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa. Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä keveämmin.

Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.

Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä, hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman, ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään ahdistava.

Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni, tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni, kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja molempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia. Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:

-- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?

Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli, poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.

-- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.

Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa oli kaksi sentimetriä liikaa.

Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois käytännöstä.

Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.

Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän vasemmalle käsivarrelleni.

-- No, mitäs arvelette? -- kysyin henkeä pidättäen.

-- Palttoohan se on, -- sanoi hän harvakseen ja painavasti. -- Näkee, että se on Helsingissä tehty.

Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.

Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.

Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle. Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle keskusasemalle.

Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja -- kuka olisi sitä uskonut! -- sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen, mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys, tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin asumaan.

-- Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, -- selitti emäntä ja lisäsi sitten hymyillen: -- Se on kans ollut sodassa.

-- Sodassa? Meikäläisten mukanako?

-- Eikä kun punakaartissa.

-- Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?

-- Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole mikään vaarallinen.

Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen -- mies, joka on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!

Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä. Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin, itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.

Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä yhteen ääneen todistanut.

-- Sitä on oltu sodassa, -- sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. -- Mutta onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.

Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:

-- Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin tarttua.

-- Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? -- tiedustan minä, katsoen häneen tutkivasti.

-- Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.

-- Väkisinkö ne veivät vai?

-- Ei minua väkisin viedä, -- sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. -- Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä kerron. Naapurini tässä seinän takana... se on rautatien verstaalainen ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan kirjotiittamaan itseni kaartiin.

-- Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, -- teki eukko uuniloukosta välihuomautuksen.

-- No ette kai te taisteluissa ollut mukana?

-- Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan tällaiseen lähes umpirenkaaseen.

Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan kuvion.

-- Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa. Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan. Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta. Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa, lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit -- tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan -- ja käsipommit varalla. "Kyllä te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille, "mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."

-- No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? -- kysyin, kun Jonne vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.

-- Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule. Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään -- enkä olisi senkään vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.

Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.

IKUINEN JÖRÖTTÄJÄ

Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu vettä.

Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. --

-- Kellekähän nyt soitetaan? -- kysyn minä kaikkien niiden tuhansien kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.

-- Laitos-Pekkakin se on kuollut, -- saan pian vastauksen kysymykseeni. -- Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.

Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.

Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti viitaten:

-- Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.

Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon, lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen, oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.

Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan. Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.

Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin tällöin pöllähti laiha savutupru.

Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään, ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. --

Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:

Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti. Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:

-- Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.

Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.

-- Jörötä päälle vain! -- oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa virittämään.

Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.

Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.

Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli Jaana-muori vielä tuiskahtanut:

-- No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma jo eilen sanoinkin.

Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden, ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet laudat.

Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa nostetaan!

Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti jöröttämään.

Matinpäivänä 1916.

LOUKATTU AVIOMIES

Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin matkan päästä!

Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan miehen -- miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan kääntää -- möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan säännöllisesti.

Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä, ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin käyntiin viritetty kone.

Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä, niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.

Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen: hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken, kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.

Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään. Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt koko miehessä.

Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.

Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.

Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.

Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:

-- Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin sisar pait Mari-vainaja?

Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, -- myönsi Veeli.

-- Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?

-- Naimisissahan se... ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.

-- No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa pesässä kasvettu?

-- Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.

-- Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu. No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!

-- Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle asti, -- puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla sukulaisrakkautta, jatkoi hän: -- Tässä viime kesänä minun pisti kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen elämä sillä Reetaliisalla on.

-- No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?

-- Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne mökille.

-- No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?

-- Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.

-- No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt?

-- Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.

-- Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit Reetaliisan miestäkään nähdä?

-- Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.

-- No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?

-- Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän lukumääräänsä kysytyksi.

Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.

-- Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? -- alotti hän saatuaan asiat päässään järjestykseen.

-- Eipä ne näy joutavan, -- myönsi Veeli. -- Järkiään ne menevät tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.

-- Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.

Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja jatkoi:

-- Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!