Part 1

LÄHIMMÄISIÄNI

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Otava, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

Työtoverit Viimeinen mohikaani Oikea ammattimies Ikuinen jöröttäjä Loukattu aviomies Matkakumppani Suutarin Leena "Mulla piisaa" Veljekset Miekannielijä Matti Rentonen Punakaartin päällikkö Totinen israeliitta Väkevä mies Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa Vapauttava vertaus Emännöitsijä Tuulenperän ammattikuntalaisia Suursiivous Metsätalossa

TYÖTOVERIT

-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!

Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä. Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.

Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.

He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä riitti enemmän kuin tehdä ehti.

Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa Saikulle sovitun päiväpalkan.

Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat, kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.

Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin, uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.

Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän. Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan. Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille, rinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!

Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten, että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan, silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes silmäystäkään työtoveriinsa.

Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään käännellen hoitivat porausvehkeitään.

Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja virkkoi kuin itsekseen:

-- ... hyvin vielä pysäkille.

Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa muljautti hän toveriinsa.

-- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.

-- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.

-- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.

-- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.

-- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan pysäkkiä kohti.

Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti astelemaan kotiaan kohti.

Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi. Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.

Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee. Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka, viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi. Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.

Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi. Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä, Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.

-- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran syrjään ja murahti:

-- Saa olla.

Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.

-- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun Saikulle.

Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä sanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa, jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi koskaan enää aueta.

Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä, mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin fenniaviinapullon.

-- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse tehnyt perusteellisen keikauksen.

Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä oli hymyilevä ilme.

Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään, värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä keskustelun.

-- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän yksikantaan.

Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän litviikiryypiskelyissään.

-- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen pullon käsille.

-- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.

Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä palkanmaksajana.

-- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja Sylkäistä tirskautti äkäisesti.

-- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.

-- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.

-- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?

-- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän edestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.

Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:

-- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.

-- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!

Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin, ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan sanan:

-- Syöttiläs!

-- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola ja tarrasi Saikkua rinnuksista.

Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.

Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.

-- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.

Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.

-- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui Saikku ja iski vihan väellä vastaan.

Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:

-- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla akaltasi tukkapöllyn?

Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä ulkona.

-- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi, mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!

-- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.

-- Sanoitko sinä, että äyskäri?

-- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä ja kuljettaa katon alle.

Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.

-- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!

-- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!

Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui katajapensasten keskelle.

-- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! -- huusi hän pensasten takaa.

-- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies, joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!

Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän etenemistään eteni kotinsa suunnalle.

Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti, tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle suunnalleen.

* * * * *

Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.

Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi hyvänmoisen palan pikanellia.

-- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle, joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon pituisen pätkän.

Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi syksyaamuun kaikua vanha tuttu:

-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!

VIIMEINEN MOHIKAANI

Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni kitalakeen!

Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei sovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.

Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän, ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi määrätty.

Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen. Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen, täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.

Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on -- kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.

Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani. Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria, joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin, varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.

Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt -- niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.

Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan, viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa, vesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan? Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.

Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.

Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella yli.

Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio, mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä, jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan purjeet.

Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.

-- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.

Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!

-- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?

-- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut heistä poissa -- eikä Miinakaan.

-- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?

-- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän Toloperiä -- ja niin tekee Miinakin.

Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.

Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:

-- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle vietäisiin... ja niin on Miinakin.

Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.

Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!

OIKEA AMMATTIMIES

Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa, silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen olkapäiden välissä.